3. osa

 

Kyllä minä tiedän, mitä äiti oli tekemässä herra Pricen kanssa. Valitettavasti sellaisen äidin kanssa, kuin minulla oli, elämän tosiasiat tulivat tutuiksi ihan liian nuorena. Äiti kuitenkin tapansa mukaan hyvitteli minua Marcelin lähdettyä ja alkoi siivoamaan. Hän poisti loput seitit, ainakin ne jotka löysi, ja pesi keittiön lattian uudestaan. Se oli niin ikipaskainen, että minun nähdäkseni sitä luututtiin aivan turhaan.

-Teen meille salaattia.

Kuten usein ennenkin, mainostin asiaa kuin olisin ollut terveellisen ruuan kannattaja. Tosiasiassa ainoa, johon meillä oli ollut varaa, olivat kurjat salaattitarpeet. Kurkku oli nähnyt parhaat päivänsä, tomaatit piti pilkkoa tarkasti siten, että huonot osat siirrettiin takaisin jääkaappiin. Ehkä saisin niistä huomenna tehtyä jopa pienen pastakastikkeen, jos hyvin kävisi. Salaatti oli surullisen nyykähtänyt. Onneksi olin tässä vuosien varrella oppinut muutamia kikkoja, joilla huonommillakin salaattitarpeilla sai huijattua hyvänmakuisen aterian. Vähän oliiviöljyä astiaan, sinne valkosipulia, suolaa ja yrttejä, jos niihin oli varaa, ja seos salaatin sekaan.

-Oi, ihanaa. Minulla menee vielä hetki. Vien roskat ulos.

Äiti hääri keittiössä hyvän tovin. Ehdin syödä valkosipulilta ja oliiviöljyltä maistuvan salaattini, sillä tällä kertaa meillä ei ollut valitettavasti ollut rahaa niihin yrtteihin.

Kun olin vihdoin korjannut jäljet ja käynyt iltapesulla, äiti nukkui jo. 

-Hyvää yötä äiti,

kuiskasin äänettömästi hänen selälleen. Minun teki mieleni silittää äidin hiuksia. Ne olivat silkkiset kiharoista huolimatta. Äiti oli kertonut, että yleensä luonnonkiharat hiukset olivat kuivat ja karheat. Äidin hajuveden tuoksu leijaili makuuhuoneessa ja silmäni täyttyivät kyynelistä. Purin alahuulta ja hiivin nopeasti takaisin omaan huoneeseeni.

Surusta huolimatta, tai ehkä juuri siksi, nukahdin nopeasti. En nähnyt unia.

Aamulla heräsin työn ääniin ja tiesin, että Matt oli saapunut. Ja että äiti oli poissa. 

**********

POV: Matt Marshall

Olin ollut talossa jo kaksi viikkoa. Tekemistä oli niin paljon, että en ehtinyt juuri levätä tai miettiä. Pikkutyttö oli näyttänyt surkealta hiipiessään ensimmäisenä aamuna tähän etuterassille ja hetken jo mietin, että olisin laskenut työkalut käsistäni ja mennyt halaamaan häntä, kertonut, että kaikki kyllä järjestyy. Olin yllättynyt niin vahvasta suojeluhalusta. Toki olin aina pitänyt heikompien puolta, mutta en kokenut olevani mitenkään erityisen lapsirakas. Jokin Anitan värisevässä alahuulessa kuitenkin sai minut puolelleen ja soimin mielessäni ankarasti hänen äitiään.

En uskaltanut kuitenkaan halata tyttöä. Ties mitä hän olisi siitä ajatellut. Olin Anitalle täysin vieras mies, ehkä pelottavakin, joten päätin jättää ensisijaisen mielitekoni toteuttamatta. Sen sijaan nyökkäsin tytölle, kerroin, että boilerista tulee jälleen lämmintä vettä. Kehotin menemään suihkuun ja syömään sen jälkeen aamupalaa. Kahviakin oli, jos hän sitä joisi. Anitan silmät olivat levinneet niin isoiksi, että olin melkein herahtanut nauramaan. Nopeasti painoin pääni takaisin työni puoleen ja niin, työtähän siis riitti.

Kaikensorttiset teinitytöt alkoivat pyöriä tontilla. Sitkein heistä oli Morgan Fyres. Yritin olla etäinen ja kohtelias, vaikea yhdistelmä, joten lähinnä olin kai tympeä. Tottakai tiesin olevani komea, olihan minulla silmät päässä ja olin joskus jopa katsonut peiliinkin, mutta naisista oli vain harmia ja tienityttöjä en todellakaan alkaisi riiaamaan!

Keittiö oli vihdoin purettu. Kaapit olivat niin saastaisessa kunnossa ja niin haperot, että oli suorastaan ihme saada ne kokonaisina irrotettua ja talosta ulos. Apulaiseni oli lähtenyt etsimään kiinnitysliinoja, joten häntä odotellessani valmistelin lattialautoja.

Keittiön lattian olin saanut jo uusittua, samoin seinät. Olin päättänyt jättää valkosipuliletin, sillä itse valkosipulit näyttivät olevan vielä kunnossa ja letti oli hyvää, vankkaa tekoa. Pöydän hävittämisestä olin yrittänyt keskustella Anitan kanssa, mutta tyttö oli vain kohautellut hartioitaan. Sanonut, että se oli äidin päätettävissä. Ei ollut, mikäli minusta oli kyse. Hävittäisin sen kuppaisen pöydän kaikessa hiljaisuudessa.

Morgan kyseli, ihan koko ajan. Hän yritti epätoivoisesti saada keskustelua aikaiseksi minun kanssani ja törmäsi siinä seinään.

Lopulta tyttö vaikeni. Niin ne aina. Ei auttanut kuin olla päättäväinen. Ja hiljaa.

Saatuani lattialaudat valmiiksi menin takaisin sisälle. Seuraava operaatio olisi alakerran seinät. Lattian hoitaisin niiden jälkeen. Mietin jälleen kerran, että mitä tässä talossa oli mahtanut tapahtua Anitan isoäidin kuoltua? Miksi Anitan äiti ei ollut tullut hautajaisiin? Miksi hän tuli taloon vasta niin monen vuoden jälkeen? Kohautin harteitani ärtyneenä. Turhaanpa minä näitä pohdin. Kamat kasaan ja töihin, patistin itseäni.

Saatuani kaiken tarpeellisen paikoilleen kello oli jo niin paljon, että oli aika tilata syötävää. Kyllä, tilata, sillä hellaa ei enää ollut. Tai vielä. Miten asian halusikin muotoilla. 

Uusi keittiö saapui viikon päästä. Oli sitä jo odotettukin. Anita oli alkanut olla vähän kärtyisä jatkuvaan pitsansyömiseen. Ei se itsellekään oikein enää tahtonut pudota.

Olin parahiksi saanut alakerran seinät pestyä, tasoitettua ja maalattua ruokatilan osalta. Ikkunan karmitkin olin käsitellyt vaaleammiksi. Anita oli sanonut heti, että turhaan niille mitään tehdään, sillä ikkunat vetivät ja pahasti. Ainoa vaihtoehto olisi niiden vaihtaminen. Olin taipuvainen olemaan samaa mieltä, mutta näin Marcel oli määrännyt. Olin kuitenkin laittanut hänelle tiukan viestin ja käskenyt kysyä arvon daamilta, että aikoiko tämä jäädyttää tyttärensä ahterin tänne talven tullessa? Vastausta vielä odoteltiin.

-Joko se sivulaita on irroitettu,

kysyin apulaiseltani kärsimättömänä. Halusin päästä asentamaan keittiön kaapit, hellan ja tiskialtaan paikoilleen.

-Voi yhren kerran ja kahren tähren sää oot malttamaton,

tämä tuumi ja kuulin, miten sivulaita kolisi.

-Nonnii,

kuului tämän jälkeen päättäväisellä äänellä. Hyvä. Keittiö olisi valmis Anitan tullessa koulusta.

Asentaminen sujui itse asiassa niin vinhaa vauhtia, että minulle jäi jälleen aikaa työstää lattialautoja. Olin kaikessa hiljaisuudessa kaatanut myös muutaman puun tontilta, takaosasta, josta niiden katoaminen ei niin kauheasti näkynyt. Puista olin tehnyt polttopuuta, sillä seiniä työstäessäni olin löytänyt takalle paikan. Talo tarvitsisi epätoivoisesti lisälämmönlähteen talvea varten.

**********

Matt oli saanut boilerin toimimaan. Taivaan kiitos! Mies oli luotettavan oloinen eikä turhia jutellut. Hän vastaili kyllä, kun esitin taloon ja remonttiin liittyviä kysymyksiä. Matt vaikutti hetkittäin jopa otetulta, että osoitin asioihin kiinnostusta.

Olimme myös vakiinnuttaneet arkisen elämämme lähes kellontarkaksi. Mattille oli riittänyt vain pari kertaa vienosti vihjattu, "Jaha, se olis kylpyaika", ja tämä pysyi silloin mahdollisimman kaukana alakerran kylpyhuoneesta sekä takaterassilta. Meillä oli ollut ihan ensimmäisinä päivinä yksi läheltä-piti -tilanne, eikä kumpikaan meistä tuntunut olevan halukas kokemaan samaa uudestaan. Matt oli aina todella korrekti ja piti tarkan huolen siitä, että en tuntenut oloani hänen taholtaan uhatuksi. Arvostin sitä, sillä aina näin ei ollut ollut. Yhden miehistään äiti oli jättänyt sen jälkeen, kun löysi tämän minun makuuhuoneestani yöllä. Itse olin nukkunut autuaasti aina äidin vihaiseen kiljaisuun asti. En tänä päivänäkään täsmälleen ottaen tiennyt, mitä tilanteessa oli tapahtunut eikä äiti ollut sitä suostunut kertomaan, mutta mies oli lähtenyt talosta verissäpäin. Niin, äidissä oli omat huonot puolensa, mutta hyvät olivat sitten niitä tosi hyviä.

**********

Vaikka Anita onkin varsin realistinen persoona, hän osaa myös löytää muista niitä positiivisia puolia. Jopa äidistään, joka on hänet näillä näkymin hylännyt oman onnensa nojaan. Tai ehkä äiti vain luottaa poikkeuksellisen paljon Marceliin ja tämän remonttimieheen, jota nainen ei ole edes tavannut. Erikoinen äiti-tytär -suhde ja mielenkiintoinen näin kirjoittajan kannalta.