10. osa

 

Rannikon lahdelta puhalsi viileä tuuli ja se sai jalkojeni paljaan ihon kipristelemään. Minä pidän tästä paikasta, ajattelin, Copperdalesta. Kaupunki oli ihanan rauhallinen ja rakastin merta. Simlandian itärannikko oli kaunista seutua ylipäätään. Kaupungit asettuivat helminauhana lyhyen matkan väleillä toisistaan: Brindleton Bay, Windenburg, Copperdale, San Myshuno, Willow Creek ja Newcrest. Kaksi jälkimmäistä olivat suurkaupungin nukkumalähiöitä. Willow Creek tosin oli ollut olemassa jo ennen San Myshunoa. Se ei kuitenkaan ollut kasvanut koskaan todella suureksi kaupungiksi.

Vanhin näistä kaupungeista oli Windenburg, jossa Wolfgang perheineen asui. Täältä sinne oli noin kymmenen minuutin matka rannikkojunalla. San My ja Brindleton Bay olivat pisimmän junamatkan päässä 40 minuutillaan, joten tosiaan, kaupungit olivat aivan vieri vieressä.

-Mikäs kaunokainen se täällä on ihan omissa ajatuksissaa,

Wolf flirttaili.

-Mä mietin just sitä, miten tää rannikko on niin kaunista. Mä voisin jäädä tänne asumaan.

-Rannikolle vai Copperdaleen? 

-Copperdaleen. Vaikka mä sitten aikanaan saisinkin töitä pääkaupungista, niin mä voisin helposti kulkea sinne täältä.

-Mä.. mä en ollut ite aatellut kyllä jäädä Windenburgiin enkä varsinkaan tänne. Tää paikka on lähes kuollut.

-No, sä teet miten parhaaksi näät,

kohautin olkapäitä. Wolfin naama venähti hieman.

-Mennään istumaan. Ei näistä kannata vielä jutella. Meillä on koko vuosi vielä kouluakin.

Wolfgang veti minut istumaan kanssaan penkille ja jäi kylkeen kiinni.

-Sä tuoksut niin hyvälle Anita.

-Mikä tahansa tuoksuu varmasti hyvälle, kun vertailukohtana on poikien pukkari,

aloin nauraa.

-Totta,

Wolf virnisti.

-Sä et ees halua tietää, miltä siellä haisee,

hän jatkoi.

-Sä joka tapauksessa tuoksut hyvältä,

sanoin ja pukkasin häntä kevyesti olkapäällä.

-Pelin jälkeen en,

Wolf vastasi nauraen.

-Se ei oo hyvä peli, jos siinä ei tuu hiki,

totesin.

Äkkiä hän hiljeni ja jäi katsomaan minua tutkiva ilme silmissään.

-Veikö kissa sun kielen vai mitä,

kysyin. Tunsin tutun kipristelyn vatsanpohjassa.

-Anita,

Wolf sanoi ja tarttui käsistäni kiinni:

-Mä tykkään susta tosi paljon. Sä oot ihan erilainen...

-Erilainen kuin mikä?

-Erilainen. Ihan vaan erilainen.

Sitten hän päätti ilmeisesti, että keskustelu oli siinä. Wolf veti minut itseään vasten ja suuteli. Liekit roihahtivat sisälläni. Wolfin käsi hamuili vyötäröäni takin alla, sormet hipoivat rintojeni alapintaa.

-Wolf,

kuiskasin käheästi ja irrottauduin. Katsoin nopeasti ympärilleni. Hyvä, ei ketään. En halunnut jäädä kiinni kuumasta kuhertelusta julkisella paikalla.

-Sä tapat mua hitaasti,

hän mutisi.

-Ja se on sulle ihan oikein,

henkäisin yrittäessäni tavoitella tasapainoista tilaa takaisin.

-Mun juna lähtee kohta.

-Saatanko mä sut asemalle?

-Ei, älä saata, tai mä en ehkä nouse koko junaan.

Wolfin katseessa oli kuumetta ja katsoin varmemmaksi olla vastaamatta. Hymyilin vain salaperäisesti.

-Nähdään huomenna koulussa,

hän sanoi ja suuteli poskea. En uskaltanut itse edes koskea häneen, en nyt.

En ihan täsmälleen ottaen tiennyt, mitkä tunteeni Wolfia kohtaan olivat. Tiesin olevani kadehdittu koulun tyttöjen kesken. Kuka tahansa olisi vaihtanut paikkaa kanssani. Wolf ei painostanut minua etenemään yhtään sen nopeampaa, kuin mihin olin valmis. En kuitenkaan voinut olla miettimättä, että senkö vuoksi hän edelleen oli kanssani. Koska hän ei saanut minulta tahtomaansa. Ja kuinka kauan hän jaksaisi odottaa?

9. osa

 

Maalasin edelleen säännöllisesti. Matt kävi hakemassa valmiit taulut ja hoiti niiden myynnin. Hän oli näyttänyt minulle tilikirjaa, jonka summa kasvoi tasaista tahtia. Olimme sopineet, että saisin rahat kun olisin täysi-ikäinen.

Rahaa tämänhetkiseen elämään sain Bobasta. Asiakkaat mm. jättivät vaatteita miten sun sattui, joten tutkin rekkejä ja siirsin vaatteet takaisin omille paikoilleen.

-Täällähän sä istut. Eikö sun pitäis töitä tehdä? Tai niin mä ymmärsin.

Wolfista oli tullut näinä parina vuotena silmittömän komea ja sydämeni sykähti aina kun näin hänet.

-Lepuuttelen tässä mun jalkojani hetken. Tänään täällä on ollut tosi paljon asiakkaita ja mä oon saanut juosta pää kolmantena jalkana.

-Noin sieviä jalkoja kelpaakin lepuutella.

Punastuin.

-Miten ihmeessä sä täällä olet,

sanoin ja nousin ylös tuolista peittääkseni hämmentyneen tilani.

-Enkö mä saa tulla moikkaamaan mun tyttöystävää?

Wolf veti suupielensä oikein kunnolla alaspäin ja aloin kikattaa.

-Tietenkin, höpsö.

Tyttöystävä. Sana resonoi sisälläni monin eri tavoin. Tiettävästi olin pitkäaikaisin suhde, joka Wolfilla oli tähän mennessä ollut ja sekin oli jo paljon se.

-Lähdetkö tän jälkeen treffeille?

-Mä oon varmaan aika väsynyt,

vastasin epäröiden. Läksytkin olivat vielä tekemättä, mutta sitä en kertoisi Wolfille.

-Pliis, oo niin ihana, että tuut. Mennään vaikka ihan vaan istumaan ja juttelemaan?

Epäröin edelleen ja se näkyi varmasti kasvoistani.

-Mä lupaan kantaa sut sinne?

Naurahdin. Ehkä tämä olikin se juttu Wolfin kanssa? Hän oli koko ajan hieman varpaillaan sen suhteen, mitä minä halusin tai en halunnut. Tunteista emme olleet puhuneet vielä mitään.

-No hyvä on, mut sä et todellakaan kanna mua koko kylän nähden.

-Mä voisin.

-Mä tiedän, että sä voisit, mutta jätetään nyt kuitenkin välistä.

Hymyilin hieman vinosti.

-Neiti Bayonan tauko alkaa olla ohitse,

Boban omistaja kuulutti takaani.

-Mä palaan töihin ihan just. Kiitti kun pidät kellosta huolta mun puolesta.

-Sä onnistuit sanomaan ton ilman sarkasmin häivääkään,

Wolf ihasteli hiljaa.

-Musta on tullut täällä aika taitava, mut nyt sun tarvii mennä. Mulla ei oo varaa saada potkuja.

-Nähdään vähän ajan päästä,

sanoin ja suutelin Wolfia poskelle.

-Ei noin nopeasti,

hän totesi ja veti minut tiukkaan halaukseen.

Katsoin hänen poistuvaa selkäänsä. Olisiko mahdollista, että Wolfilla oli oikeasti tunteita minua kohtaan?

Siirryin työni äärelle. Sitä tehdessä minulla oli hyvää aikaa pohtia, mitä Wolfin pään sisällä liikkui. Hän oli asioista ihan yhtä hiljaa kuin minäkin ja en todellakaan aikonut olla se, joka käyttäisi r-sanaa ensimmäisenä! Sitä paitsi, jos totta puhutaan, en kokenut olevani rakastunut. Ihastunut, kylläkin.

**********

Selvennyksenä ensimmäisen kuvan "tilikirjaan":

Tarinan alkuhan ei ole legacya millään tavoin, sillä Anita ja Iris muuttivat taloon, jonka hinta oli reilusti yli talouden omien varojen ( freerealestate on -koodi!!! ).

Kun Anita tulee täysi-ikäiseksi. hänen rahavaransa lasketaan 20 000 simoleoniin ja nämä taulut ovat siihen asti Anitan tavaraluettelossa, repussa. Hän myy taulut tuossa vaiheessa. Jälleen: ei ihan täysin legacyn sääntöjen mukaista toimintaa, mutta kuten olen todennut, menen näitä aina tarina edellä.

Toinen: 

En edes yritä selvittää, miten mm. Wolfgang on vielä koulussa oppilaana, vaikka hänen kerrottiin olevan vanhempia oppilaita.  Nämä on näitä simin juttuja, kuten kolmipäiväinen raskauskin, joiden annan vain olla.

8. osa

 

-Dara! Mitä sulle on tapahtunut? Mä en oo tuntea sua! Ja Sofia! Sä oot ihan eri näköinen kuin ennen lomaa.

-Samat sanat sulle Anita. Me kaikki ollaan kai kasvettu tän loman aikana,

Sofia Bjergsen nauroi.

-Mä ainakin,

Dara nauroi myös ja jatkoi:

-Oota kun sä näät kaikki kuvat!

Daran kuvasarja oli hyvässä vauhdissa, kun Kaori ja Yuki viimeisinä saapuivat paikalle.

-Ja tässä oli meidän tupa. Tää jalisleiri oli ihan paras leiri ikinä!

-Joo, mut mennään hei sisään. Mä jätin takin sinne hetki sitten ja suoraan sanottuna mulla on jo aika kylmä.

-Mulle sellainen Rainbow -tee, kiitos,

tilasin Boban omistajalta.

-Kas tässä, kaksi simoleonia.

-Olipa se edullinen.

-Jotain etuja kai työntekijöillä täytyy olla.

-Kiitos,

sanoin nöyränä. Tämä oli yksi "salaisuuksistani". Olin aloittanut työt Bobassa, jotta tienasin itselleni rahaa ruokaan ja muihin välttämättömyyksiin. Koska en juuri kuluttanut mihinkään muuhun, olin ehtinyt säästää itselleni rahaa pieniin ylellisyyksiinkin, kuten kampaajaan ja meikkeihin.

-Mitä sä oot puuhannut loman aikana,

Sofia kysyi Yukilta.

-Mun sisko meni naimisiin Komorebilla, joten me käytiin laskettelemassa aika paljon ja mä pääsin harjoittelemaan kiipeilyäkin.

-Mä haluaisin kanssa kiipeilemään! Se kuulostaa tosi mahtavalta, ja.. ehkä vähän vaaralliseltakin.

-Se on, usko pois. Kaorin tuttu putos rinteeltä eikä sille onneks käyny pahemmin, mitä nyt muutamia luita murtu ja sen sellasta, mut oikeesti siinä olis voinu käydä tosi pahasti.

-Eikö sillä ollut minkäänlaisia turvavaljaita? Tai mitään?

-Ei siellä mitään valjaita käytetä. Ja ne aloittelijaseinät on tosi matalia. Vaikka sä putoisitkin, niin ei niissä käy kauheen pahasti.

-No aika pahasti mun nähdäkseni sille Kaorin kaverillekin kävi, vai?

-Kaori näyttää olevan tiiviissä jutuissa Morganin kanssa,

Sofia totesi ja jatkoi:

-Joten siltä ei varmaan just nyt pysty kyselemään sen tarkemmin.

-Joo, mut se ei ollutkaan missään aloittelijarinteessä se. Tyyppi oli kiipeilemässä paljon korkeammilla rinteillä, koska sen taidotkin on ihan eri luokkaa kun mitä meillä.

-Ehkä onkin, mut olis se silti jotain turvavälineitä selvästi tarvinnut, kun kuitenkin putosi.

-Yuki, mun mielestä Anita on tässä oikeassa. Turvavaljaista ei varmasti oli ollut haittaa. Mut hei, kenen kanssa Rashida oikein juttelee?

Sofia vaihtoi näppärästi puheenaihetta.

Käännyin katsomaan.

-Ei aavistustakaan.

-Ehkä se on joku niiden perheen tuttu?

-Hmm. Meille kuulemma tuli uus kuvataiteen maikka. Voisko toi olla se?

-Mahdollisesti?

-Me vaihdettiin tossa kuulumisia Morganin kanssa ja todettiin, et me molemmat ollaan vielä sinkkuja. Mites te muut,

Kaori kysyi kohtalaisen kuuluvalla äänellä.

-Mä oon myös edelleen sinkku,

Sofia vastasi nopeasti ja käänsi katseensa minuun.

-Mites sä Anita? Joko sulla on poikaystävä?

Sofia tiesi! Ihan tasan varmasti tiesi. En ollut itse kertonut mitään, mutta hänen silmistään näin, että kysymys oli hänen osaltaan turha.

-Mitä, menikö Anita hiljaiseksi,

Kaori nauroi.

-Anitalla on paljonki salaisuuksia tätä nykyä,

Luna nauroi taustalla ilkikurisesti.

Saatoin vain toivoa, että hän ei huutaisi niitä koko Boban kuullen ulos!

-No kyllä se pitää paikkansa, että salaisuuksia on, eikä se kohta ole enää salaisuuskaan, kun koulu alkaa huomenna.

-Kuka se on,

Dara kysyi.

-No mitäs luulet,

Sofia vastasi ja jatkoi:

-Kenen kanssa koulun cheerleader joukkueen johtaja muka seurustelis, ellei...?

-Wolf! Sä seurustelet Wolfin kanssa?!

Dara oli täydellisen ällistynyt.

-No niin, tulihan se sieltä,

Sofia hihkui.

-Ei oo todellista Anita!

Aloin nauraa. 

-On se. Mä tosiaan tapailen Wolfia.

-Ei se oo pelkkää tapailua,

Sofia intti vastaan.

-Kyllä se vielä on.

-Mä en oikeesti millään usko, että sä oot Wolfin kanssa. Tai siis, no, Wolfista mä kyllä uskon, mut kun se on seurustellut melkein jokaisen muijan kanssa joka meillä koulussa on.

-Ei sentään Dara, sillä meitä on tässä aika monta, eikä meistä kukaan oo seukannu Wolfin kanssa,

Sofia totesi ympärilleen katsoen.

-Mä ymmärrän, et sä oot musta huolissas, mut oikeesti, me vaan hengaillaan,

selitin Daralle. Hän siristi hieman silmiään ja pudisti sitten päätään.

-Ihan kuinka vaan, kunhan tiedät, et se tyyppi ei oo uskollinen sitte niin kelleen.

Päätin olla vastaamatta.

-Mun faija tulee hakemaan mut hetken päästä,

Morgan totesi katsoessaan puhelintaan.

-Ja munkin täytyy mennä, mut nähdään sitten huomenna koulussa,

Yuki hihkaisi.

-Munkin on mentävä,

Dara totesi.

-Miten sä... joko...

En tiennyt miten kysyisin, että seurusteliko Dara Duanen kanssa nyt.

-Mä en yhtään ymmärrä, mitä sä yrität änkyttää. Jos sulla on kysyttävää, ni kysy,

Dara totesi. Hänen hymynsä kertoi, että hän tiesi kyllä tasan tarkkaan, mistä yritin häneltä udella, mutta hän ei kiusallaankaan vastannut tai ottanut kantaa.

-Nähdään huomenna,

Dara sanoi salaperäisesti hymyillen ja katosi ovesta ulos.

-Mä kävin tänään hakemassa sen jutun, mistä me viime talvena puhuttiin.

-Sen, mistä sä sanoit, että hakisit itelles tänä vuonna.

-Siis kävitkö sä hakemassa itelles korun... sinne? Ennen mua?

-Kävin! Sori, että mä en kertonu sulle etukäteen, mut mä pelkäsin, et mä jänistäisin viime hetkellä.

-Sattuko se?

-Vähän se nipisti ja nyt jälkeenpäin sen kanssa on pikkusen epämukava istua.

-Sun tarvii laittaa tää sinne meidän yhteischattiin. Mä tiiän, et aika moni muukin aikoo laittaa sen heti, kun tietää, et joku meistä on laittanu.

-Mä laitan. Tänä iltana.

-Mä en voi uskoo tätä. Anita, meistä ensimmäisenä. Vau,

Morgan suhisi. Lävistys intiimissä paikassani muistutti minua joka hetki olemassaolostaan ja hymyilin urheasti, vaikka oikeasti halusin vain maata sängyssä kylkiasennossa, tai ehkä selällään. En vielä tiennyt, missä asennossa kipu tuntuisi vähiten. Kai tämä menisi ohi ajan kanssa?