Elämämme oli tasaantunut joulun jälkeen, paitsi minun ja Travisin välillä. Meidän suhteemme oli lähtenyt lentoon ja pystyimme hädin tuskin pitämään näppejämme toisista irti. Minä jopa seurasin hänen testipelejään, ja se oli paljon se!
-Tämä ei vieläkään ole sillä tavalla vakaa kuin sen pitäisi,
Travis manaili ja minä yritin keskittyä hengittämiseen.
Yhtäkkiä ruoka alkoi pyrkiä ylöspäin ja kurkustani pääsi tukahtunut äännähdys.
-Onko kaikki hyvin,
Travis kysyi heti. Hengitin hetken ja sain pahan olon kuriin.
-On. Tuli vain hetkellinen paha olo.
-Oletko sinä raskaana,
Travis kysyi terävästi.
-Raskaana? E..en.
Laskin äkkiä viikkoja enkä ainakaan vielä ollut myöhässä.
Vähän ajan päästä mennessäni pesulle syy pahoinvointiin selvisi. Olin sairaana. En oikein tiennyt tunsinko pettymystä vai helpotusta asian johdosta.
Myöhemmin pahoinvointi palasi ja oli entistä voimakkaampaa. Jouduin juoksemaan vessaan oksentamaan ja olin helpottunut, että kukaan ei silloin ollut kotona.
Varmuuden vuoksi päätin tehdä raskaustestin.
Se oli positiivinen.
Travis istui sinä iltana syömässä ja näytti niin täydellisen tyyneltä. Kohta hän ei olisi. Virnistin äkkiä itsekseni. Sitä ei nimittäin tapahtunut kovin usein, että sain hänet pois tolaltaan, mutta tämä uutinen... Ai että!
Aika tuntui kuluvan kuin siivillä. Pojat oppivat aivan yhtäkkiä uimaan.
Molemmat olivat meressä kuin kotonaan. Jos joku pelkäsi, se olin minä. Näin kauhukuvia haihyökkäyksistä ja hukkumisista ja sain tehdä kaikkeni, että en olisi käskenyt heitä merestä pois. En voinut kuitenkaan tartuttaa omia pelkojani heihin.
Travisin riemuksi opettelin pelaamaan ja koko perhe nauroi, kun kyseenalaisempi sanavarastoni pääsi valloilleen pelien myötä.
Travis aikuistui ja sen kunniaksi leivoin hänelle kauniin kakun.
Pojat opettelivat pyöräilemään...
... ja minä opettelin neulomisen saloja. Se oli paljon vaikeampaa, kuin miltä se näytti.
Söimme usein erilaisia kala- ja äyriäisruokia, sillä jostain syystä ne maistuivat minulle raskausaikana parhaiten. Täällä kaikki ruokiin liittyvät ainekset olivat myös äärimmäisen tuoreita.
-Katso, tähdenlento. Nyt voit toivoa,
Travis sanoi.
-Minä toivon..
-Ei, et saa sanoa sitä ääneen!
Aloin nauraa. Niin, minä toivoin, että saisimme elää onnellisina ja rauhallisina täällä Sulanissa. Elämä oli niin hyvää ja leppoisaa. Olimme tottuneet vuosien mittaan tähän lämpöön loistavasti ja vilun väreet menivät selkäpiitäni pitkin, kun muistelin Evergreen Harbourin hyisiä merituulia. Sen pidemmälle minun oli nykyään jo vaikea muistaa.
Raskauteni kukoisti ja tiesimme jo, että olimme saamassa tyttären.
Äitiysvapaani alkoi ja otin aamuisin pitkiä kylpyjä.
Hoidin puutarhaamme, joka nykyään suorastaan kukoisti.
Meidän elämämme oli täydellistä.
Onnemme täydentyi tyttäremme Adelen myötä. Vaikka Travis oli aina ollutkin pojille isä, oli tämä tietysti hänelle aivan erilaista, kaikesta huolimatta. Me nukuimme onnellisen tietämättöminä siitä, että päivämme paratiisissa olivat luetut.
**********
Tämä on viimeinen osa Sulanilta, kuten tekstistä saattoi jo vähän arvellakin. Lukijat toki tietävät, että jotain tekemistä tällä on Lotharioiden kanssa, mutta mitä tapahtuu.
Seuraavassa osassa otamme pienen aikahypyn.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti