Lapset olivat menneet nukkumaan, tai no, ainakin yläkertaan, ja me istuimme olohuoneessa katsomassa televisiota. Koleus tuli seinistä läpi ja vaikka takkatuli paloi alakerran tulipesässä, tunsin kylmien väristyksien käyvän kehoni läpi.
-Minä inhoan tätä paikkaa,
puhahdin miehelleni. Travis -parka. Hän huokaisi vaimeasti.
-En minäkään tästä pidä, jos totta puhutaan,
hän vastasi hiljaa.
-En tiedä, miten...
Aloitin, mutta vaikenin kesken lauseen. Halusinko sanoa sitä ääneen? Kun sanat olisivat ilmassa, niitä ei enää saisi takaisin.
-Et tiedä miten?
Tunsin Travisin katseen itsessäni. Silmäni hakeutuivat takkatuleen.
-Et tiedä miten, mitä?
Ei, hän ei luovuttaisi. En kai rakastaisi häntä niin kovin, ellei hän olisi juuri tuollainen. Päättäväinen. Jämäkkä.
-En tiedä miten me selviämme tästä.
Sanat tulivat kuiskauksena ja henkäisin hiljaa niiden tavoitettua tämän huoneen, sen seinät. Ne kimpoilivat laiskasti puolelta toiselle ja me jäimme hetkeksi vain kuulostelemaan niiden kaikua.
-Sinead,
Travis sanoi pehmeästi ja käännyin katsomaan häntä hämmästyneenä. Siitä oli niin pitkä aika, kun hän oli kutsunut minua sillä nimellä. Hädin tuskin ensin ymmärsin ketä hän kutsui.
-Me selviämme tästä, koska meidän on pakko. Koska me olemme aina selvinneet.
En tuntenut toivoa. Se oli jotain, joka oli kuollut minusta jo ajat sitten. Koko maailma näiden seinien sisällä huojahteli hiljaa. Voisinko enää koskaan tuntea toivoa? Mistään?
-Me teemme kuten me olemme aina tehneet: käärimme hihat, painamme leuan rintaan ja jatkamme eteenpäin. Ei rakas, en sano, että se on helppoa. Ei varmasti ole. Me olemme jo vanhoja...
-Puhu vain itsestäsi,
tuhahdin, mutta äänestäni kuulsi lempeys.
-Ja niin minä puhunkin, sillä sinä kultaseni, olet aina elämäsi terässä minun silmissäni. Sinun takiasi minä nousen joka aamu, sinun vierelläsi minä suljen silmäni, sinun hengityksesi ääni rauhoittaa minut uneen.
Tunsin kurkkuni kuristuvan ja vuodattamattomat kyyneleet polttivat silmieni takana.
-Voi Travis,
huokaisin hiljaa ja vain katsoin häntä ja hän katsoi minua. Tunne liikkui välillämme ja pitkästä aikaa se oli jotain muuta kuin epätoivoa.
-Tule, lepää hetki tässä,
hän sanoi ja veti minua hellästi kädestä lähemmäs.
Asetin pääni hänen reidelleen ja minun oli melkein lämmin. Takassa tuli rätisi kodikkaasti, mutta se ei lämmittänyt kuten Sulanin aurinko. En tiennyt tulisiko minun koskaan enää edes lämmin tässä suolalta haisevassa rotankolossa.
Travisin käsi liikkui hiuksilleni ja silmäni painuivat melkein umpeen. Suru oli niin hirvittävän raskas sisimmässäni. Hetken päästä Travis nousi ja veti minut lempeästi ylös.
-Rakasta minua,
hän sanoi hiljaa ja minä astuin askeleen lähemmäs, suljin huuleni hänen huulilleen ja lämmin rakkaus valtasi sisimpäni.
Sinä yönä me rakastelimme ensimmäisen kerran kaiken hirveyden jälkeen ja me nukahdimme toinen toistemme syliin.
Aamun kalvakka valo kertoi, että ulkona oli syksyisen viileää. Huoneet olivat jälleen koleat ja kuulin, miten merituuli hakkasi jotain talon laudoitusta toista vasten.
Tein aamupalaa ja katselin valjua valoa ikkunan takana. Jonkinlainen sairaus kalvoi kylkiluideni alla, tunsin sen, mutta en tiennyt oliko se seurausta surusta vai todellinen tauti. En jaksanut ajatella asiaa sen enempää.
-Mä en tykkää koulusta täällä,
Alistair kuului sanovat olohuoneen puolella, arvatenkin veljelleen. Tunsin ohimoillani alkavan päänsäryn. Syyllisyys raastoi minut rikki.
-Aiotko sä tänään osallistua,
hän kysyi sitten. Kyllä, Alistair selkeästi puhui veljelleen.
-Aidan?
-Hmh?
-Ei mitään.
-Tulkaahan syömään,
kutsuin kaikkia.
Kukaan ei puhunut mitään. Se oli hirvittävää.
Aidan oli kuin zombi. Hän vain istui paikoillaan ja tuijotti eteensä.
-Syö,
sanoin hänelle hyvin hiljaa, rohkaisevasti.
Hän tarttui leipään kuin robotti ja nieli väkisin pari palaa.
-Tää on hyvää äiti, kiitti,
Adele sanoi ja kiiruhti sen jälkeen yläkertaan vaihtamaan vaatteet päälleen.
Yhtäkkiä koko talo tyhjeni ja jäin istumaan Travisin kanssa ruokapöydän ääreen. Hän oli jo syönyt, mutta istui seuranani. En oikein itsekään tahtonut saada paloja kurkustani alas, joten ymmärsin Aidania hyvin.
-Syö rakas,
Travis sanoi minulle samanlaisella äänellä, kuin olin itse kehottanut poikaani syömään.
Kuuliaisesti tartuin itsekin leipään ja pakotin loput aamupalasta sisälleni. Ehkä tänään en oksentaisi sitä ulos?
Kun pöytä oli tyhjennetty ja astiat tiskattu, Travis puki päälleen ja aloitti kodin kunnostustyöt.
-Askel kerrallaan, Sinead. Askel kerrallaan,
hän sanoi vaimeasti ja minä nyökkäsin. Ei meillä olisi muutakaan vaihtoehtoa.
**********
Osan tunnelma on hyvin surumielinen ja raskas eikä se tästä ole ihan heti kevenemässä. Perhe käy juuri nyt läpi vakavaa tragediaa ja asia avautuu tarkemmin tulevissa osissa.
Tällä hetkellä peli on ollut nyt hetken tauolla, sillä pelissä on ollut tapahtuma toisensa jälkeen ja pelissä käytetyt modit ei ihan kaikkiseltaan sovi yhteen näiden tapahtumien kanssa. Päivityksiä on myös ollut ihan pari ja seuraava päivitys / pelikontenttia lisäävä osa on käsitykseni mukaan tulossa huomenna. Näiden takia pelaaminen ja kuvien ottaminen on ollut työläs prosessi ja odottelen tämän tulevan tapahtuman loppuun, jos sitten vaikka vihdoin pääsisi pelaamaan ja ottamaan kuvia lisää. Näissä tapahtumissa tulee kuitenkin tavaroita, joita ihan mielelläni pelillisesti haluan, kuten tässä tulevassa on tulossa ainakin pöytä- ja seinäpuhelimet ( ei toimivat tosin ). Johonkin tarinaan ne kuitenkin aivan epäilemättä istuvat vähintäänkin rekvisiitaksi. Pitkä tauko tulossa siis seuraavaankin osaan, mutta tarinan on kyllä tarkoitus jatkua ja juonikuvio polttelee päässä ja odottaa vain ulospääsyä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti