Elämäni oli niin tavallista. Asuimme Copperdalessa kerrostalossa, sen ylimmässä kerroksessa. Äitini oli opettanut minut kokkaamaan jo lapsena, sillä hän ja isä olivat päivisin töissä eikä äidillä ollut aikaa eikä jaksamistakaan tehdä ruokaa työpäivien jälkeen.
Niinpä minä hoidin ateriat joka päivä. Etsin netistä uusia reseptejä kun kyllästyin äidin reseptikirjaan.
Kävin vanhempieni kanssa kerran viikossa torilla hakemassa tuoreita vihanneksia ja kasviksia. Lihaan meillä oli varaa harvoin. Opettelin myös leipomaan kaiken ohessa, sillä leipä oli edullisempaa itse tehtynä.
Nyt kun katson taaksepäin noihin aikoihin ihmettelen, miksi en ollut kiitollisempi. Miksi en silloin tarttunut jokaiseen hetkeen. Miksi riitelin vanhempieni kanssa turhista asioista. Ja ennen kaikkea: miksi en kuunnellut heitä.
Mutta niin kai se on, että teini-ikäisenä kuvittelee tietävänsä kaiken. On jo niin vanha ja viisas. Vanhemmat eivät tiedä mistään mitään, sillä siitä on niin kauan, kun he ovat olleet nuoria. Ja rakkaus: se on nuoria varten, ei vanhoja. Niinhän?
Emme olleet köyhimmästä päästä, mutta kotimme oli melko pelkistetty ja täynnä mukavia, vanhoja huonekaluja. Ikävöin niitä kaikkia nyt.
Äidillä oli parvekkeella pienen pieni puutarha, mutta minä sitä pääsääntöisesti hoidin sen jälkeen, kun tulin teini-ikään. Hoidon puutteessa kasvit kuolivat ja äitini, siunattu olkoon hänen muistonsa, ei siitä koskaan moittinut minua. Huokaili vain.
Isäni tykkäsi katsella erilaisia autojen tuunaussarjoja ja meillä muilla ei paljon ollut siihen sanomista. Muistan miten minua niin monesti harmitti se, että isä hallitsi kaukosäädintä diktaattorin elkein. Nyt antaisin mitä tahansa, että hän olisi vielä täällä ja päättäisi mitä televisiosta katsotaan.
Minä ja äiti tyydyimme aina lopulta osaamme, vaikka en usko äidinkään olleen valtavan kiinnostunut isän televisiomausta.
Jostain syystä muistan sen erään illan, kun olin jo omassa huoneessani ja kuulin vanhempieni äänet olohuoneesta.
-Tämä on kuin perunapelto, tämä sinun selkäsi Moira.
-Vai että perunapelto? Mieliikö mielesi kyntämään Declan,
äiti nauroi enkä minä yhtään ymmärtänyt mitä hän tarkoitti.
-Kiitos rakas. Miten sinun selkäsi voi?
-Kyllähän sinun sormesi varmasti tekisivät hyvää minunkin hartioissani. Muun muassa.
Kuulin, miten äitini nauroi todella pehmeästi. En yleensä kuullut hänen nauravan sillä tavoin.
Isä päästi pienen ähkäisyn kun äiti upotti sormensa hänen selkäänsä.
-Eipä tämä sinunkaan selkäsi ole yhtään sen parempi.
-Sinun selkäsi se on siinä missä minunkin,
isä voihkaisi.
-Mieluummin minä omistan jotain ihan muuta sinusta kuin selkäsi,
äiti sanoi erikoisella äänellä ja tajusin siinä samassa, että he flirttailivat keskenään. Mitä? Minun vanhempani?
-Ehkä sinä tuossa hetken päästä kerrot ihan täsmälleen, mitä sinä mieluummin minusta omistat,
kuulin isän vastaavan. Siinä vaiheessa painoin pääni tiukasti kahden tyynyn väliin ja tunsin oloni todella nolostuneeksi. Mitä ihmettä minun vanhempani oikein puuhasivat?
Kuulin hetken päästä vaimeita ääniä makuuhuoneesta, mutta vältin tarkoin ajattelemasta mitä ne oikein tarkoittivat.
Ja hetken päästä olin jo unten mailla, täysin tietämättömänä siitä, että vanhempani yrittivät jälleen kerran saada minulle sisarusta. Heidän suureksi surukseen olin ainoa lapsi.
**********
Ensimmäinen osa prologista on tässä. Jos jotkut teistä ovat lukeneet aikoinaan Sims3:lla kirjoittamani Legacy O'Connorin, he tietävät, mitä on tulossa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti