Osa 3

Kuten edellisen osan lopussa kerroinkin, peli päätti järjestää mulle oikein kunnon yllärin ja tässä se tulee.

**********

Olin pärjännyt yliopistossa niin hyvin, että sain lahjaksi viikonloppuloman San Myshunossa. Olin asuntolassa viettämässä aikaa kaupungilla kiertelemisen jälkeen ja luin kaikessa rauhassa kirjaa. Yhtäkkiä ilma ympärilläni muuttui ja tunsin, miten ihokarvani nousivat pystyyn niskaa myöten. Päänahkaani kihelmöi.

-Sinead.

Ääni oli pelkkä kuiskaus, mutta olisin tunnistanut sen tuhansien muiden äänien joukosta.

Käteni ja jalkani menivät tunnottomiksi, samoin huuleni, mutta jotenkin sain muodostettua hänen nimensä ääneen kun nousin ylös ja käännyin katsomaan häntä.

-Don.

Kuolisinko minä nyt? Kasvoni olivat jähmettyneet naamioksi, jonka taakse ei kyennyt näkemään. Keskityin pitämään paniikkini aisoissa hengittämällä. Joogasta oli selkeästi jotain hyötyä. Ajatukset juoksivat läpi pääni sadasosasekunneissa.

-Sinead, missä sä oot ollut?

Don huokaisi helpottuneena ja riensi halaamaan minua. Pelkästä itsesuojeluvaistosta käteni nousivat halaamaan häntä takaisin.

-Sä katosit ihan täysin maan päältä. Mä oon yrittänyt etsiä sua ihan kaikkialta ja siinä sä nyt olet.

-Tässä mä nyt olen.

Olin ylpeä siitä, miten tasainen ääneni oli. Halaus oli herättänyt minussa uinuvat muistot tätä nuorukaista kohtaan ja tällä hetkellä pelko ja rakkaus taistelivat sisälläni ikiaikaista sotaansa.

-Mennään istumaan,

Don ehdotti lähes lapsellisen innokkaasti ja nyökkäsi. En tiennyt mitä sanoa. En voisi vastata hänen kysymyksiinsä totuudenmukaisesti.

Don johdatti minut rauhalliseen huoneeseen ja istuimme sohvalle vierekkäin. Emme hetkeen puhuneet mitään. Olin valmis säntäämään ovesta ulos mikä hetki tahansa, joten jännitin lihaksiani koko ajan. Niitä alkoi särkeä nopeasti ja jouduin pakottamaan lihakseni rennommiksi. Se oli virhe, sillä samalla hetkellä, kun laskin suojakilpeäni alas, tunteet ryöpsähtivät sisääni.

-Sä olet kauhean hiljainen,

Don sanoi ja kääntyi katsomaan minuun. Nielaisin varovasti. Suu tuntui kuivalta.

-Mä olen vaan yllättynyt nähdessäni täällä tutut kasvot,

vastasin.

-Mä oon tosi pahoillani sun porukoiden vuoksi,

hän sanoi ja se aiheutti pienen soraäänen tunneryöppyni keskelle. Hyvä, ajattelin.

-Kiitos.

Jälleen tunsin ylpeyttä siitä, miten rauhallisesti kykenin vastaamaan hänelle.

-Sä et ees tiedä kuinka paljon mä olen kaivannut sua,

hän seuraavaksi sanoi ja minulle niin tuttu Don oli taas siinä. Huoleton, intohimoinen, hauska, rakastava. Järkeni sanoi yhtä, mutta tunteet ihan jotain muuta.

-Niin varmasti,

vastasin hänelle äänellä, joka teki tiettäväksi, että en uskonut hetkeäkään hänen sanojaan.

-Ihan oikeasti oon. Kokeile. Tunnetko sä miten mun sydän hakkaa?

Don tarttui käteeni ja kosketus poltti ihoni rikki. En kyennyt estämään reaktiotani. Vedin käteni salamannopeasti pois. Ei, ei tätä.

-Sinead,

hän sanoi minulle anovasti, kun kieltäydyin itsepäisesti katsomasta häneen. 

-Ole kiltti ja katso mua.

Pelkäsin katsoa häntä. En tiennyt, kykenisinkö hallitsemaan itseäni hänen seurassaan. Donin silmät, hänen äänensä, hänen läheisyytensä; se kaikki oli liikaa. En ollut toipunut vielä rakkaudesta häntä kohtaan, vaikka se olikin jäänyt taka-alalle viime aikoina. Siellä se kuitenkin oli. Liekki kyti.

Lopulta käännyin katsomaan häntä.

-Anteeksi,

hän sanoi.

-Mistä?

Don katsoi minua pitkään silmiin puhumatta.

-Onko sulla jo uusi poikaystävä? Mä jotenkin toivoin...

Hänen äänensä haipui ja tunteet sisälläni nytkähtivät.

-Ei. Ei mulla ole poikaystävää. Mä olen vaan opiskellut viime ajat tosi tiiviisti. Mä en oikeasti aatellut, että mä ikinä näkisin sua,

vastasin rehellisesti. Sen verran rehellisesti, kuin pystyin.

-Mihin sä menit Sinead? Miksi mä en löytänyt sua?

Se kysymys tuli ja mietin, että tyytyisikö hän vastaukseeni, joka kaiken tämän aikana oli muotoutunut pääni sisälle.

-Mut laitettiin sijaisperheeseen, kun ei mulla ole elossa olevia sukulaisia enää.

-Miksi sä et ottanut muhun yhteyttä?

-Siellä on tosi tiukat rajat. Mulla ei ole käytettävissä kännykkää enkä mä oikein voinut pyytää heidän puhelimiaan soittaakseni omia puheluitani.

-Ihan kauhea vankila se paikka.

Olin helpottunut. Hän näytti nielevän vastaukseni.

-Juu. Niin on.

Jälleen istuimme hetken vaiti.

-Rakastatko sä mua enää,

hän kysyi ja hänen äänessään oli... surua? Epävarmuutta ainakin ja se sai tunteeni roihahtamaan täyteen liekkiin. En voinut valehdella tässä asiassa. En halunnut.

-Rakastan,

vastasin hiljaa.

Hän kääntyi puoleeni, tarttui käteeni, veti sen niskalleen ja suuteli. Kaikki minussa säteili. Olin toki tuntenut häntä kohtaan intohimoa aiemminkin, mutta nyt olin kypsempi.

Suruni oli kasvattanut minusta naisen ja vartaloni vastasi hänen kosketukseensa omalla tahdollaan. En olisi kyennyt estämään itseäni, tai ainakin näin uskottelin itselleni jälkeenpäin.

En halunnut. En halunnut estää itseäni, tunnustin itselleni paljon, paljon myöhemmin. Halusin tämän yhden ainoan kerran, että hän olisi ensimmäiseni, enkä katunut. Se oli täydellistä. Don oli elämäni rakkaus, tiesin sen jo, mutta en voisi ikinä saada hänestä tämän enempää. 

Illan tultua ja Donin mentyä jo nukkumaan, pakkasin tavarani ja tilasin taksin lentokentälle. Vaihdoin lentolippuni aikaisempaan lentoon. En voinut jäädä, sillä en tiedä olisinko kyennyt enää lähtemään. Oli pakko toimia nopeasti, epäröimättä. 

Hyvästi Don.

**********

Mulla on pelissä Wicked Whims ja vaikka se on tässä varsin tiukoilla asetuksilla, niin kaikesta huolimatta nämä kaksi päätyivät tuonne sohvalle. Päätin siis, että käytän tämän tilanteen hyväkseni ja otan sen mukaan tarinaan.