Osa 10

 

Brindleton Bay

Lokit lensivät kalasataman laivojen ympärillä toiveikkaasti. Niiden kirkuva ääni riipi ohimoitani ja tunsin tutun päänsäryn alkavan jossain silmieni takana. Vedin syvään henkeä ja kosketin sormenpäitäni peukalolla tasaisella rytmillä. Sen piti rauhoittaa minua, mutta olisin tarvinnut syvempää hiljaisuutta siihen. Rauhaan. Se karkasi käsistäni, lensi lehtenä Brindleton Bayn tuulessa, yhä ylemmäs ja ylemmäs, kunnes sitä ei voinut enää nähdä. Silmiäni kirveli vuodattamattomat kyyneleet.

Kauan, kauan aikaa sitten, kokonainen ihmisikä taaksepäin, oli ollut tyttö, jonka nimi oli Sinead O'Connor. Se tyttö oli rohkea, rämäpäinen, tulinen, luuli tietävänsä kaiken ja vaikka hän paljon tiesikin, ei sentään kaikkea. Hän uhmasi kohtaloa, huusi haasteensa ilmaan, ja hävisi.

Kaiken jälkeen oli jäljellä vain tyhjä runko, joka rauhoitti itseään laskemalla sormenpäitään, nainen, jonka nimi oli vaihtunut jo niin monta kertaa, että hän hädin tuskin enää itsekään muisti omaa alkuperäänsä. Keira Scott. Sormet lopettivat liikkeensä, kurkku kuroutui umpeen. Väkivaltaiset kuvat välähtelivät luomien takana. Vanhemmat, Paolo, Don...

"Ei! Älä!"

Huuto soi korvissani ja suljin silmäni. Miten minä jaksaisin enää elää? Miten minä jaksaisin huomiseen päivään? Huomista pidemmälle ei pystynyt ajattelemaan. Mitä jos minä vain kävelisin nyt tästä eteenpäin, silmät kiinni, astuisin tyhjyyteen, syleilisin jääkylmää vettä? Ottaisinko minä vapautuksen vastaan vai taistelisinko? Jaksaisinko? Jaksaisinko?

Avasin silmäni. Ei, ei tänään. Ei vielä tänään. Ehkä huomenna. Olin niin väsynyt. Väsynyt kaikkeen. Menneisyyteen, tähän päivään, tulevaisuuteen. En enää tiennyt mistä saisin voimaa. Saisinko voimaa. Minut oli ammennettu tyhjiin ja tämä kuori vaelsi näillä rannoilla äänettömänä, nimettömänä, olemattomana.

Pakotin itseni liikkeelle. Loppusyksyn haalea aurinko lämmitti vain vähän. Minun oli niin hirvittävän kylmä. Kalaa. Katsoin tiskin tarjontaa, mutta en osannut päättää mitään. Myyjän huolestuneet silmät katsoivat minua ja väistin hänen sanattomia kysymyksiään. En halunnut kertoa mitään ja mitä minä olisinkaan kertonut? Totuuden? Naurahdin katkerasti.

Totuus oli tänä päivänä suhteellinen käsite. Oli objektiivista ja subjektiivista totuutta. Millaisen totuuden minä kertoisin, jos kertoisin? Pyörittelin ajatusta päässäni, pohdin erilaisia variaatioita. Todellisuus oli kuitenkin se, että totuus oli juuri se asia, jota en koskaan voisi kertoa. En kenellekään.

Aurinko alkoi laskea Brindelton Bayn ylle. Värit täällä olivat niin... mitättömät. Sulani oli kuin räjähdys aivoissa, värien tykitystä kaikille aisteille. Tuoksut, äänet, kaikki. Suru melkein musersi sydämeni. En halunnut olla täällä. En halunnut olla missään. Halusin kuolla. Se oli totuus. Sitäkään en voisi sanoa. En kenellekään.

Talomme oli iso ja ruma. Sen parhaat puolet olivat suuret ikkunat, mutta näkymät itsessään eivät olleet järin mairittelevat. Tunsin savun tuoksun ja katsoin ylöspäin. Takassa oli tuli. Hyvä niin. Huoneetkin täällä olivat hyiset ja tuoksuivat tunkkaisille.

Riisuin takkini ja laitoin sen kaappiin. Ensimmäinen henkilö, jonka näin, oli Travis. Hän oli vanhentunut niin valtavasti. Rakkaus ja kipu iskivät lävitseni varoittamatta.

-Äiti, 

Adele sanoi vaisusti ja istahdin hänen seuraansa sohvalle. Tyttö katsoi säätiedotusta epätoivoisen oloisena.

-Huomenna on vielä kylmempää, 

hän sanoi kauhuissaan.

-Täällä on aina kylmä,

Aidan vastasi värittömällä äänellä. Hän oli poissaoleva ja hiljainen nykyisin.

-Mä en yhtään tykkää asua täällä,

Alistair valitti. Hänestä taas oli tullut entistä äänekkäämpi ja pistävämpi muuttomme jälkeen.

-Äiti, mulla on kylmä,

Adele sanoi säälittävästi ja vedin hänet kylkeeni.

Tartuin hänen kädestään kiinni ja pelästyin, miten jääkylmät sormeni olivat. Adele vingahti.

-Anteeksi kulta, en tajunnut miten kylmät sormet minulla on.

-Ei se mitään äiti.

Suloinen, aina tottelevainen Adele. Isänsä tytär. 

Aidan PVO

Mä kuuntelen, miten muut puhuu hiljaa. Muut, paitsi mun veli. Se valittaa ihan joka asiasta. Ihan vitun joka asiasta. Viha mun sisällä on kylmä metalli jossain vatsan pohjalla. Se ei lämpene, ei tule ulos. Se väistää mua ja mä väistän sitä.

Äiti sylittelee siskoa. Adele on ainoa kaunis asia koko maailmassa. Ainoa ehjä asia koko maailmassa. Me kaikki muut ollaan enemmän tai vähemmän rikki, kukin omalla tavallamme.

Mä olen ehkä rikki kaikkein eniten, eikä se ole mikään kehu. Mä haluaisin tuntea jotakin, ihan vittu mitä tahansa, mutta mä en tunne mitään. Mä vaan seison tässä, istun kun käsketään istua, meen kouluun kun käsketään mennä. Ei sillä, en mä siellä koulussa mitään teen, kunhan istun, sielläkin. 

Mä en halua, että kukaan lähestyy mua. Mä en halua, että kukaan puhuu mulle. Mä olen hirviö. Ikinä ei voi tietää, mitä mä teen seuraavaksi. Mä voin vaikka tappaa. Noin vaan, henki pois. Mitä siitä. Ehkä se on parempi, että mä en tunne mitään, sillä jos mä tuntisin, niin miltä tuntuis pojasta, joka tappoi oman isänsä?

**********

No niin! Tässä ollaan nyt vihdoin kysymysten äärellä: mitä tapahtui? Miksi Aidan väittää tappaneensa oman isänsä? Travis on elossa, joten Don on siis kuollut. Miten? Miksi? Näihin kaikkiin kysymyksiin tulee vastauksia tulevissa osissa. En vielä tiedä, kuinka paljon ensi osa vastaa näihin, sillä kirjoittaminen tapahtuu todella intuitiivisesti. Se vie minua tietyssä määrin enemmän kuin minä vien sitä.

Joka tapauksessa sen verran voin kertoa, että Aidan on se, joka sukua jatkaa. Toki Alistair saa varmasti oman perheensä jossain välissä ( näin ainakin olen tässä kohtaa suunnitellut ) ja toivon mukaan saan säilytettyä jonkinlaisen kontaktin perheen muihin jäseniin, mutta Aidan on se, jota tulemme jatkossa seuraamaan "sillä silmällä". Ei myöskään kannata unohtaa Adelea, sillä minulla on hänellekin juonikuvio hyvin vahvasti suunniteltuna. Alistair -parka on ainoa, joka menee, ainakin tässä vaiheessa suunnitelmaa, hieman siinä sivussa.

Tähän perään vielä pari kuvaa, kun hetken aikaa pohdin, että siirrynkö tarinassa alpha cc-tavaraan vai jatkanko maxis matchilla. Kuten kuvista näkyy, jälkimmäisellä mennään.