Tässä osassa mennään eteenpäin vauhdilla, sillä kaksoset syntyvät ja voin kertoa, että vaikka heitä oli hoitamassa kaksi aikuista, niin pelillisesti siinä oli täysi työ. Niinpä kuvien ottaminen oli aika hyödytöntä, sillä koko ajan jonkun tarpeet olivat punaisella ja pelatessa aika meni siihen, että sai simit pidettyä hengissä.
**********
Olin viimeisilläni raskaana, kun vihdoin pääsimme muuttamaan upouuteen rivitaloon.
Olohuoneeseen Travis oli saanut valita huonekalut, sillä ihan suoraan sanottuna minua ei olisi voinut vähemmän kiinnostaa. Painin opiskelujen ja raskausväsymyksen välimaastossa, joten kaikki aikani meni itseni koossa pitämiseen.
Talossa oli onneksi joitain kiintokalusteita, kuten eteisen kaapistot.
Takapihalla oli pieni uima-allas ja Travis oli löytänyt sinne aurinkotuoleja. En kuitenkaan nähnyt niiden käyttöä missään lähitulevaisuudessa.
Kellarissa oli Travisin oma, pieni asuintila. Ainoastaan makuuhuone oli sisustettu.
Keskikerroksessa olivat keittiö ja olohuone.
Ylimmässä kerroksessa oli kolme makuuhuonetta, joista yhteen oli laitettu Travisin työhuone. Olimme yhdessä todenneet, että oli parempi, mitä lähempänä kaksosia hän työskentelisi kotona ollessaan, sillä emme tienneet yhtään, miten vaativia pienokaisia oli tulossa ja oliko tulevista ajoista tulossa kuinka raskaita. Onneksi emme tienneet.
Kaksoset syntyivät normaalilla alatiesynnytyksellä sairaalassa.
He saivat nimekseen Aidan ja Alistair.
Evergreen Harbourin kaupunki asuntomme ulkopuolella muuttui hurjaa vauhtia, mutta meidän elämämme oli tiukasti asunnon seinien sisäpuolella. Pojat olivat äärimmäisen vaativia.
Kaikesta huolimatta sain kuin sainkin yliopiston suoritettua ajallaan ja vielä parhain mahdollisin arvosanoin. Oli se sen arvoista, mutta en tekisi uudestaan, vastasin opettajien kysymykseen.
Syntymäpäivänikin tulivat ja menivät ja minusta tuli vihdoin laillisesti aikuinen. Aikuistunuthan olin viimeistään silloin, kun tajusin olevani raskaana. Sitä edeltävän ajan katsoin olleeni lapsi, joka ei ymmärtänyt mistään mitään ja kaikkein vähiten omien tekojensa seurauksista.
Hain ja pääsin Evergreen Harbourin oikeustaloon tuomariksi nuorimpana tuomarina ikinä.
Pojat kasvoivat ja heidän eronsa alkoivat näkyä selkeämmin. Aidanin hiukset olivat mustat ja Alistairin vaaleat.
( Mä en tiennyt, että vauvakaksoset "juttelee" toisilleen, kun kehdot on vierekkäin! Nyt tiedän. )
Vihdoin elämämme alkoi suuntautua myös seinien ulkopuolelle ja minkälainen ulkopuoli se olikaan! Evergreen Harbourin satama-alue oli todella kaunistunut!
Ruosteinen säiliöaluekin näytti tätä nykyä suorastaan häikäisevän kauniilta.
Elämä kulki työn ja asunnon väliä ja vuodet vierivät tasaista tahtia eteenpäin. Aidan ja Alistair kasvoivat ja olivat iloisia pieniä taaperoita.
Sinä päivänä me olimme normaaleissa puuhissa perheen kesken. Minä opetin Alistarille numeroita korteista.
Aidan etsi seuraa Travisista. Ovikello soi.
Oven takana oli Paolo Lothario! Onneksi meillä oli turvakamera emmekä kohdanneet häntä kasvoista kasvoihin. Minä koppasin Alistarin syliini, Travis Aidanin ja pakenimme kellaritilojen kautta takapihalle ja sieltä ensimmäiseen laivaan, joka vastaamme tuli. Meidän koko elämämme jäi taaksemme. Sinne jäi kaunis koti, jota vasta olimme ehtineet alkaa sisustaa. Jäi kaunis Evergreen Harbour, työ, työkaverit. Kaikkein tärkeintä kuitenkin oli, että me olimme elossa.
**********
Oli pieni järkytys saada Donin isä Sineadin perheen oven taakse. Tästä kuitenkin alkoi tarinassa seuraava vaihe.
Minne on matkalla laiva, jonne Sinead, Travis ja pojat pelastautuivat?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti