Rannikon lahdelta puhalsi viileä tuuli ja se sai jalkojeni paljaan ihon kipristelemään. Minä pidän tästä paikasta, ajattelin, Copperdalesta. Kaupunki oli ihanan rauhallinen ja rakastin merta. Simlandian itärannikko oli kaunista seutua ylipäätään. Kaupungit asettuivat helminauhana lyhyen matkan väleillä toisistaan: Brindleton Bay, Windenburg, Copperdale, San Myshuno, Willow Creek ja Newcrest. Kaksi jälkimmäistä olivat suurkaupungin nukkumalähiöitä. Willow Creek tosin oli ollut olemassa jo ennen San Myshunoa. Se ei kuitenkaan ollut kasvanut koskaan todella suureksi kaupungiksi.
Vanhin näistä kaupungeista oli Windenburg, jossa Wolfgang perheineen asui. Täältä sinne oli noin kymmenen minuutin matka rannikkojunalla. San My ja Brindleton Bay olivat pisimmän junamatkan päässä 40 minuutillaan, joten tosiaan, kaupungit olivat aivan vieri vieressä.
-Mikäs kaunokainen se täällä on ihan omissa ajatuksissaa,
Wolf flirttaili.
-Mä mietin just sitä, miten tää rannikko on niin kaunista. Mä voisin jäädä tänne asumaan.
-Rannikolle vai Copperdaleen?
-Copperdaleen. Vaikka mä sitten aikanaan saisinkin töitä pääkaupungista, niin mä voisin helposti kulkea sinne täältä.
-Mä.. mä en ollut ite aatellut kyllä jäädä Windenburgiin enkä varsinkaan tänne. Tää paikka on lähes kuollut.
-No, sä teet miten parhaaksi näät,
kohautin olkapäitä. Wolfin naama venähti hieman.
-Mennään istumaan. Ei näistä kannata vielä jutella. Meillä on koko vuosi vielä kouluakin.
Wolfgang veti minut istumaan kanssaan penkille ja jäi kylkeen kiinni.
-Sä tuoksut niin hyvälle Anita.
-Mikä tahansa tuoksuu varmasti hyvälle, kun vertailukohtana on poikien pukkari,
aloin nauraa.
-Totta,
Wolf virnisti.
-Sä et ees halua tietää, miltä siellä haisee,
hän jatkoi.
-Sä joka tapauksessa tuoksut hyvältä,
sanoin ja pukkasin häntä kevyesti olkapäällä.
-Pelin jälkeen en,
Wolf vastasi nauraen.
-Se ei oo hyvä peli, jos siinä ei tuu hiki,
totesin.
Äkkiä hän hiljeni ja jäi katsomaan minua tutkiva ilme silmissään.
-Veikö kissa sun kielen vai mitä,
kysyin. Tunsin tutun kipristelyn vatsanpohjassa.
-Anita,
Wolf sanoi ja tarttui käsistäni kiinni:
-Mä tykkään susta tosi paljon. Sä oot ihan erilainen...
-Erilainen kuin mikä?
-Erilainen. Ihan vaan erilainen.
Sitten hän päätti ilmeisesti, että keskustelu oli siinä. Wolf veti minut itseään vasten ja suuteli. Liekit roihahtivat sisälläni. Wolfin käsi hamuili vyötäröäni takin alla, sormet hipoivat rintojeni alapintaa.
-Wolf,
kuiskasin käheästi ja irrottauduin. Katsoin nopeasti ympärilleni. Hyvä, ei ketään. En halunnut jäädä kiinni kuumasta kuhertelusta julkisella paikalla.
-Sä tapat mua hitaasti,
hän mutisi.
-Ja se on sulle ihan oikein,
henkäisin yrittäessäni tavoitella tasapainoista tilaa takaisin.
-Mun juna lähtee kohta.
-Saatanko mä sut asemalle?
-Ei, älä saata, tai mä en ehkä nouse koko junaan.
Wolfin katseessa oli kuumetta ja katsoin varmemmaksi olla vastaamatta. Hymyilin vain salaperäisesti.
-Nähdään huomenna koulussa,
hän sanoi ja suuteli poskea. En uskaltanut itse edes koskea häneen, en nyt.
En ihan täsmälleen ottaen tiennyt, mitkä tunteeni Wolfia kohtaan olivat. Tiesin olevani kadehdittu koulun tyttöjen kesken. Kuka tahansa olisi vaihtanut paikkaa kanssani. Wolf ei painostanut minua etenemään yhtään sen nopeampaa, kuin mihin olin valmis. En kuitenkaan voinut olla miettimättä, että senkö vuoksi hän edelleen oli kanssani. Koska hän ei saanut minulta tahtomaansa. Ja kuinka kauan hän jaksaisi odottaa?
