Olimme menettäneet kaiken. Tai siis, ei kai meillä ollut koskaan oikein mitään ollutkaan, jos totta puhutaan, mutta senkin vähän menettäminen tuntui. Semminkin, kun äiti raahasi meidät puolen valtakunnan päähän tutusta ympäristöstä ja kaikki ystäväni jäivät sinne jonnekin. Ja minkä takia? Jonkun romahtamaisillaan olevan entisen kotitalonsa vuoksi?! Sikäli kuin muistini riitti, emme koskaan olleet astuneet jalallakaan Copperdaleen ja äidin puoleinen suku, lue: äidinäiti, oli jäänyt täysin tuntemattomaksi.
-Oi mitä muistoja tulviikaan mieleen,
harhainen äitini myhäili haaveilevalla äänellä.
-Juu, tää paikka oli sulle niin rakas, että me ravattiin täällä ihan alvariinsa,
ärähdin yhteenliitettyjen hampaideni väleistä.
-Älä viitsi olla noin mahdoton Anita. Sinä haluat aina nähdä kaikessa vain sen negatiivisen puolen. Hus, tikulla silmään sitä joka vanhoja muistaa.
Äidin ääni oli heleä ja rauhallinen. Välillä olin varma, että hän eli puolittain toisessa todellisuudessa ja se on kuulkaa aika rankkaa viisitoistavuotiaalle tytölle. Tunsin usein olevani äitini huoltaja, vaikka tilanteen olisi pitänyt olla täysin päinvastainen.
-Ja sä olet positiivisuuden multihuipentuma,
totesin happamasti. Kiukuttelin turhaan, sillä en saisi äidistä minkäänlaista reaktiota nyt, kun hän oli tällä yltiöpositiivisella tuulella. Niinpä käänsin hänelle selkäni ja astelin varovasti kuistille.
-Onko tää varmasti turvallinen? Täällä on jos jonkinlaista murikkaa sun muuta ja mä nään jo tässä useita hämähäkinseittejä!
-Hämähäkit on täysin vaarattomia täällä. Niitä on ollut aina. Älä huolehdi. Ja talo on vankkaa tekoa. Kivitalo. Mihin se nyt yhtäkkiä sortuisi?
Niin, mihinköhän ja "yhtäkkiä". Nähdäkseni talo oli ollut sortumisvaarassa jo vuosikausia. Kuinkahan pitkään isoäiti oli ollut kuolleena? Olin yrittänyt kysyä sitä äidiltä, mutta tapansa mukaan hänen vastauksensa olivat niin ympäripyöreitä, ettei niistä ottanut mitään selvää. Se todennäköisesti tarkoitti sitä, että hän ei itsekään tiennyt.
Haistoin ympärilläni vanhat laudat ja pölyn. Täällä olisi tuhottomasti siivottavaa, sillä talo oli kaksikerroksinen. Lannistuin jo valmiiksi. Talon kiviseinä oli osin rapautunut ja luultavasti osa kivistä oli siitä, osa katosta. Teki mieli itkeä. Tässä murjussako meidän pitäisi ihan oikeasti asua?
Tilanne sisällä ei ollut yhtään sen parempi.
-Täällä haisee,
nyrpistin nenääni.
-Hui hai, siivouskomero löytyy ja olen varma, että siellä on vielä pesuaineita.
-Vanhentuneita.
-Älä viitsi olla rikkiviisas.
-Tiedätkö sä edes mitä se sana tarkoittaa?
Äiti tuhahti ja suuntasi peremmälle taloon. Aivan. Ei tiennyt.
-Mitä täällä on oikein tapahtunut?
Olin kauhuissani. Paikka ei ollut ainoastaan likainen ja pölyinen, sen lisäksi se oli kohdannut vakavaa vandalismia. Keittiötasot olivat osin pois paikoiltaan, niitä ei siirreltäisi ihan tuosta noin vaan, ja samassa tunsin, miten jokin juoksi jalkaani pitkin ylöspäin. Kiljuin kuin pistetty sika ja huitaisin kauhuissani hämähäkin pois. Ravistelin kättäni vielä varuiksi, jos se vaikka olisi jäänyt siihen kiinni. Kaikki ihokarvani olivat pystyssä ja olin äärimmäisessä valmiustilassa.
-Rakas, se oli vain hämähäkki. Ei se syö sinua,
äiti veti minut tiukkaan halaukseen. Nyyhkäisin pari kertaa ja hän keinutteli minua tyynnyttävästi. Oli hänessä hyvätkin puolensa, niin edesvastuuton kuin äiti olikin.
-Tule, jos oikein muistan, niin täällä on flyygeli.
-Sekin on seittien peitossa,
totesin ja istuin varovasti alas.
-Siivotaan ihan kohta. Meidän täytyy vain ensin katsoa, mitä kaikkea täällä on.
-Tarkoitat: mitä kaikkea täällä on myytävänä? Tänne pitää tehdä ihan täysremontti eikä meillä oo rahaa. Sen takiahan me ollaan täällä, sun äidin vanhassa kodissa.
-Minun vanhassa kodissa ja Anita, sinun pitäisi alkaa jo päästä tuosta kauheasta kielenkäytöstä. Copperdalen opettajat ovat melkoisen vanhoillisia eivätkä he pidä kielen raiskaamisesta. Sinä osaat kyllä, puhu nätisti.
Purin kieltäni, etten olisi sanonut pahasti. Veri maistui suussani.
-Meinaatko sä ihan oikeasti, että täällä pystyy nukkumaan,
kysyin järkyttyneenä. Huone haisi tunkkaiselle ja se oli niin likainen, että arvelin joutuvani pesemään kengät tämän jälkeen. Äiti huokaisi ja sulki silmänsä.
-Anita, minä ymmärrän, että tämä ei ole ihanteellinen tilanne, mutta asiat ovat nyt kuten ne ovat ja tämä on meidän ainoa mahdollisuutemme.
-Koska myynti on poissuljettu syystä että...?
-Ei kukaan tätä tässä kunnossa osta. Tajuat sen kyllä itsekin. Olet fiksu tyttö. No niin, kääritäänpäs hihat ja aletaan siivoamaan. Ei tämä tilanne itsekseen korjaannu.
Se on sanottava, että kun äiti alkaa toimimaan, hän todella toimii. Laukustaan hän kaivoi meille ohuet huivit kasvojen suojaksi ja aloimme töihin. Sänkyjen patjat kannettiin ulos, petivaatteet poltettiin armotta. Kaapeista onneksi löytyi puhtaat!!! Jostain syystä sinne hämähäkit ja muut ötökät eivät olleet löytäneet.
Äiti armollisesti huolehti hämähäkinseiteistä ja minä pesin lattioita ja ikkunoita, pyyhin pölyjä tasoilta. Poistin omituisia ikkunansuojuksia lukemattomia määriä, ne lisättiin poltettaviin tavaroihin. Ikkunoita pestessäni huomasin, että suurin osa niistä oli halkeilleita. Ne täytyisi uusia kokonaan. Mistä äiti saisi rahat tämän loukon remontointiin?
-Sepä oli hyvä treeni,
äiti tuumasi iloisesti, kun olimme vihdoin saaneet pahimmat liat pois ja peseytyneet sillä haalealla vedellä, jota hanoista tuli huonolla paineella.
Ohitin äidin kommentin treenistä ihan täysin. Se oli taas hänelle tyypillistä optimismia, joka ohitti todellisuudentajun täydellisesti.
-Millä rahalla sä aiot remontoida tämän,
kysyin tiukasti.
-Onhan täällä tätä tavaraa, jota voidaan myydä. Osa noista kirjoista on ensipainoksia ja keräilijät maksaa niistä, paljon.
-Sä aiot myydä isoäidin ensipainokset?
Ääneni kohosi hieman. Vaikka en juuri mitään äitini äidistä tiennytkään, niin siltä tiedolta ei ollut voinut välttyä, että Miriam Bayona oli ollut kuuluisa kirjailija.
-Ei ole vaihtoehtoja kultaseni.
-Miten olisi, jos sä menisit töihin, vink-vink.
-Keskustellaan siitä myöhemmin.
Äiti oli jo jatkamassa eteenpäin, mutta oma sydämeni oli jättänyt pari lyöntiä välistä. Jokin äidin äänessä...
-Sä olet menossa töihin?
-Miksi ihmeessä sinä tarraat kiinni näin epäolennaiseen yksityiskohtaan?
-Epäolennaiseen?!
-No hyvä on, koska sinä olet taas noin mahdoton. Kyllä, olen menossa töihin. Välillä mietin, että oletko sinä oikeasti minun tyttäreni vai vaihduitko laitoksella.
Kasvoni venähtivät ja tunsin kyynelten herahtavan silmiini. Miten äiti saattoi?
Käänsin nopeasti pääni pois.
-Anteeksi Anita, se oli todella rumasti sanottu. Olen pahoillani. En tarkoittanut sitä niin. Me olemme vain niin kovin erilaisia.
Äidin ääneen oli tullut opettajamainen selittävä sävy, jota vihasin ihan yli kaiken.
-Ei, et tietenkään tarkoittanut. Et sä koskaan tarkoita millään mitään. Sä aina vaan menet asiasta toiseen, lauseesta seuraavaan, eikä mikään ikinä tarkoita mitään.
-Tuo oli todella ilkeästi sanottu Anita!
Äiti kavahti taaksepäin ja hänen kasvoilleen tuli hieman teräksinen ilme. Tämä oli ihan ensimmäinen kerta, kun hän katsoi minua sillä tavoin. Tunsin kutistuvani. Tuo samainen katse oli edeltänyt niitä hetkiä, kun hän oli jättänyt milloin minkäkin miehensä kuin nallin kalliolle.
-Anteeksi äiti. Me taidetaan molemmat olla vähän reunalla tällä hetkellä.
-Puhu vain itsestäsi. Minä olen tyynen rauhallinen ja hyväksyn ne olosuhteet, joissa me nyt olemme. Ei, minä en väitä todellakaan, että tämä tilanne on ideaalinen, kaikkea muuta, mutta nämä ovat nyt tosiasiat ja näiden kanssa on elettävä.
Kylmyys hiipi selkäpiitäni ylöspäin. Äiti oli lähtemässä. Olin siitä nyt täysin varma. Hän jättäisi minut tähän loukkoon yksinään selviytymään. Mistäkö tiesin? Tunsin äitini paremmin kuin kukaan muu, todennäköisesti paremmin kuin hänen oma äitinsäkään oli häntä tuntenut.
-Ja nyt minä soitan Marcel Pricelle. Hänellä on remontointiyritys, joten emmeköhän me pääse jonkinlaiseen sopimukseen talon kunnostamisesta.
Äidin äänessä oli Merilyn Munroe -vaikutteita ja tiesin senkin, mitä se tarkoitti. Äiti aikoi "ostaa" palvelukset tältä herra Pricelta.
**********
Näin lähtee käyntiin legacynomainen tarina, jossa toivon mukaan saamme seurata Bayonan suvun vaiheita useamman sukupolven ajan. Juonikuviot parille seuraavalle sukupolvelle ovat jo olemassa.
Suvun aloittaa Anita Bayona. Hän on galleriasta ladattu sim. Ulkonäköä olen muotoillut hyvin vähän, lähinnä pienentänyt huulia, jotta Anitan saisi näyttämään edes jossain määrin ikäiseltään teiniltä. Anitalle on lisätty cc-tavaraa, jota alkuperäisessä simissä ei tietenkään ollut, mm. overlay-iho, miikon ihon yksityiskohdista ripset sekä jonkun tekijän hiukset, ehkä Okrueen? Meikkiä Anitalla ei vielä tässä vaiheessa ole, sillä yritän saada hänet kuvattua mahdollisimman nuoren oloisena näin alkuun. Pelissä käytetty cc-tavara on pääosin maxis matchia, overlay-ihoja ja meikkejä lukuunottamatta.
( En kuollaksenikaan muista kenen luoma sim hän on, mutta jos joku on kiinnostunut, laittakaa kommenttia ja etsin hänen alkuperäisen tekijänsä. )
Anitan äiti, Iris Bayona, on todellisuuden yläpuolella liitelevä persoona, jonka rahanhankintakeinot perheelle ovat vähintäänkin kyseenalaisia. Tekstissä tähän viitataan rumia nimityksiä vältellen. Iris on kuitenkin enemmän tai vähemmän ylläpidetty nainen. Ei selkeästikään kovin menestyksekäs sarallaan, kuten perheen aloitustilanteesta voidaan päätellä. Iris tulee olemaan tarinassa vain hetken, joten hänen taustoituksensa tältä osin oli tarpeen.
Blogiin on lisätty lukusuositukset ja kyseiset tarinat, jotka sinne on laitettu, ovat niitä, joita seuraan itse, ja jotka ovat tällä hetkellä aktiivisia. Moni hyvä tarina on aikojen saatossa jäänyt kesken, valitettavasti, niin itsellä kuin muillakin. On elämänmuutoksia, pelitallenteen korruptoitumista tai katoamista, tai sitten sen vahingossa poistamista, jossa olen itse osoittautunut varsin taitavaksi... Tällä kertaa tallenne on nimetty, joten todennäköisyys poistamiseen vahingossa on huomattavasti pienentynyt.
Tässä tärkeimmät näin aluksi. Jättäkää kommenttia, jos siltä tuntuu, ja toivottavasti viihdytte tarinan parissa =)
