Osa 10

 

Brindleton Bay

Lokit lensivät kalasataman laivojen ympärillä toiveikkaasti. Niiden kirkuva ääni riipi ohimoitani ja tunsin tutun päänsäryn alkavan jossain silmieni takana. Vedin syvään henkeä ja kosketin sormenpäitäni peukalolla tasaisella rytmillä. Sen piti rauhoittaa minua, mutta olisin tarvinnut syvempää hiljaisuutta siihen. Rauhaan. Se karkasi käsistäni, lensi lehtenä Brindleton Bayn tuulessa, yhä ylemmäs ja ylemmäs, kunnes sitä ei voinut enää nähdä. Silmiäni kirveli vuodattamattomat kyyneleet.

Kauan, kauan aikaa sitten, kokonainen ihmisikä taaksepäin, oli ollut tyttö, jonka nimi oli Sinead O'Connor. Se tyttö oli rohkea, rämäpäinen, tulinen, luuli tietävänsä kaiken ja vaikka hän paljon tiesikin, ei sentään kaikkea. Hän uhmasi kohtaloa, huusi haasteensa ilmaan, ja hävisi.

Kaiken jälkeen oli jäljellä vain tyhjä runko, joka rauhoitti itseään laskemalla sormenpäitään, nainen, jonka nimi oli vaihtunut jo niin monta kertaa, että hän hädin tuskin enää itsekään muisti omaa alkuperäänsä. Keira Scott. Sormet lopettivat liikkeensä, kurkku kuroutui umpeen. Väkivaltaiset kuvat välähtelivät luomien takana. Vanhemmat, Paolo, Don...

"Ei! Älä!"

Huuto soi korvissani ja suljin silmäni. Miten minä jaksaisin enää elää? Miten minä jaksaisin huomiseen päivään? Huomista pidemmälle ei pystynyt ajattelemaan. Mitä jos minä vain kävelisin nyt tästä eteenpäin, silmät kiinni, astuisin tyhjyyteen, syleilisin jääkylmää vettä? Ottaisinko minä vapautuksen vastaan vai taistelisinko? Jaksaisinko? Jaksaisinko?

Avasin silmäni. Ei, ei tänään. Ei vielä tänään. Ehkä huomenna. Olin niin väsynyt. Väsynyt kaikkeen. Menneisyyteen, tähän päivään, tulevaisuuteen. En enää tiennyt mistä saisin voimaa. Saisinko voimaa. Minut oli ammennettu tyhjiin ja tämä kuori vaelsi näillä rannoilla äänettömänä, nimettömänä, olemattomana.

Pakotin itseni liikkeelle. Loppusyksyn haalea aurinko lämmitti vain vähän. Minun oli niin hirvittävän kylmä. Kalaa. Katsoin tiskin tarjontaa, mutta en osannut päättää mitään. Myyjän huolestuneet silmät katsoivat minua ja väistin hänen sanattomia kysymyksiään. En halunnut kertoa mitään ja mitä minä olisinkaan kertonut? Totuuden? Naurahdin katkerasti.

Totuus oli tänä päivänä suhteellinen käsite. Oli objektiivista ja subjektiivista totuutta. Millaisen totuuden minä kertoisin, jos kertoisin? Pyörittelin ajatusta päässäni, pohdin erilaisia variaatioita. Todellisuus oli kuitenkin se, että totuus oli juuri se asia, jota en koskaan voisi kertoa. En kenellekään.

Aurinko alkoi laskea Brindelton Bayn ylle. Värit täällä olivat niin... mitättömät. Sulani oli kuin räjähdys aivoissa, värien tykitystä kaikille aisteille. Tuoksut, äänet, kaikki. Suru melkein musersi sydämeni. En halunnut olla täällä. En halunnut olla missään. Halusin kuolla. Se oli totuus. Sitäkään en voisi sanoa. En kenellekään.

Talomme oli iso ja ruma. Sen parhaat puolet olivat suuret ikkunat, mutta näkymät itsessään eivät olleet järin mairittelevat. Tunsin savun tuoksun ja katsoin ylöspäin. Takassa oli tuli. Hyvä niin. Huoneetkin täällä olivat hyiset ja tuoksuivat tunkkaisille.

Riisuin takkini ja laitoin sen kaappiin. Ensimmäinen henkilö, jonka näin, oli Travis. Hän oli vanhentunut niin valtavasti. Rakkaus ja kipu iskivät lävitseni varoittamatta.

-Äiti, 

Adele sanoi vaisusti ja istahdin hänen seuraansa sohvalle. Tyttö katsoi säätiedotusta epätoivoisen oloisena.

-Huomenna on vielä kylmempää, 

hän sanoi kauhuissaan.

-Täällä on aina kylmä,

Aidan vastasi värittömällä äänellä. Hän oli poissaoleva ja hiljainen nykyisin.

-Mä en yhtään tykkää asua täällä,

Alistair valitti. Hänestä taas oli tullut entistä äänekkäämpi ja pistävämpi muuttomme jälkeen.

-Äiti, mulla on kylmä,

Adele sanoi säälittävästi ja vedin hänet kylkeeni.

Tartuin hänen kädestään kiinni ja pelästyin, miten jääkylmät sormeni olivat. Adele vingahti.

-Anteeksi kulta, en tajunnut miten kylmät sormet minulla on.

-Ei se mitään äiti.

Suloinen, aina tottelevainen Adele. Isänsä tytär. 

Aidan PVO

Mä kuuntelen, miten muut puhuu hiljaa. Muut, paitsi mun veli. Se valittaa ihan joka asiasta. Ihan vitun joka asiasta. Viha mun sisällä on kylmä metalli jossain vatsan pohjalla. Se ei lämpene, ei tule ulos. Se väistää mua ja mä väistän sitä.

Äiti sylittelee siskoa. Adele on ainoa kaunis asia koko maailmassa. Ainoa ehjä asia koko maailmassa. Me kaikki muut ollaan enemmän tai vähemmän rikki, kukin omalla tavallamme.

Mä olen ehkä rikki kaikkein eniten, eikä se ole mikään kehu. Mä haluaisin tuntea jotakin, ihan vittu mitä tahansa, mutta mä en tunne mitään. Mä vaan seison tässä, istun kun käsketään istua, meen kouluun kun käsketään mennä. Ei sillä, en mä siellä koulussa mitään teen, kunhan istun, sielläkin. 

Mä en halua, että kukaan lähestyy mua. Mä en halua, että kukaan puhuu mulle. Mä olen hirviö. Ikinä ei voi tietää, mitä mä teen seuraavaksi. Mä voin vaikka tappaa. Noin vaan, henki pois. Mitä siitä. Ehkä se on parempi, että mä en tunne mitään, sillä jos mä tuntisin, niin miltä tuntuis pojasta, joka tappoi oman isänsä?

**********

No niin! Tässä ollaan nyt vihdoin kysymysten äärellä: mitä tapahtui? Miksi Aidan väittää tappaneensa oman isänsä? Travis on elossa, joten Don on siis kuollut. Miten? Miksi? Näihin kaikkiin kysymyksiin tulee vastauksia tulevissa osissa. En vielä tiedä, kuinka paljon ensi osa vastaa näihin, sillä kirjoittaminen tapahtuu todella intuitiivisesti. Se vie minua tietyssä määrin enemmän kuin minä vien sitä.

Joka tapauksessa sen verran voin kertoa, että Aidan on se, joka sukua jatkaa. Toki Alistair saa varmasti oman perheensä jossain välissä ( näin ainakin olen tässä kohtaa suunnitellut ) ja toivon mukaan saan säilytettyä jonkinlaisen kontaktin perheen muihin jäseniin, mutta Aidan on se, jota tulemme jatkossa seuraamaan "sillä silmällä". Ei myöskään kannata unohtaa Adelea, sillä minulla on hänellekin juonikuvio hyvin vahvasti suunniteltuna. Alistair -parka on ainoa, joka menee, ainakin tässä vaiheessa suunnitelmaa, hieman siinä sivussa.

Tähän perään vielä pari kuvaa, kun hetken aikaa pohdin, että siirrynkö tarinassa alpha cc-tavaraan vai jatkanko maxis matchilla. Kuten kuvista näkyy, jälkimmäisellä mennään.

Osa 9

 

Elämämme oli tasaantunut joulun jälkeen, paitsi minun ja Travisin välillä. Meidän suhteemme oli lähtenyt lentoon ja pystyimme hädin tuskin pitämään näppejämme toisista irti. Minä jopa seurasin hänen testipelejään, ja se oli paljon se!

-Tämä ei vieläkään ole sillä tavalla vakaa kuin sen pitäisi,

Travis manaili ja minä yritin keskittyä hengittämiseen.

Yhtäkkiä ruoka alkoi pyrkiä ylöspäin ja kurkustani pääsi tukahtunut äännähdys.

-Onko kaikki hyvin,

Travis kysyi heti. Hengitin hetken ja sain pahan olon kuriin.

-On. Tuli vain hetkellinen paha olo.

-Oletko sinä raskaana,

Travis kysyi terävästi.

-Raskaana? E..en.

Laskin äkkiä viikkoja enkä ainakaan vielä ollut myöhässä.

Vähän ajan päästä mennessäni pesulle syy pahoinvointiin selvisi. Olin sairaana. En oikein tiennyt tunsinko pettymystä vai helpotusta asian johdosta.

Myöhemmin pahoinvointi palasi ja oli entistä voimakkaampaa. Jouduin juoksemaan vessaan oksentamaan ja olin helpottunut, että kukaan ei silloin ollut kotona.

Varmuuden vuoksi päätin tehdä raskaustestin.

Se oli positiivinen.

Travis istui sinä iltana syömässä ja näytti niin täydellisen tyyneltä. Kohta hän ei olisi. Virnistin äkkiä itsekseni. Sitä ei nimittäin tapahtunut kovin usein, että sain hänet pois tolaltaan, mutta tämä uutinen... Ai että!

Aika tuntui kuluvan kuin siivillä. Pojat oppivat aivan yhtäkkiä uimaan.

Molemmat olivat meressä kuin kotonaan. Jos joku pelkäsi, se olin minä. Näin kauhukuvia haihyökkäyksistä ja hukkumisista ja sain tehdä kaikkeni, että en olisi käskenyt heitä merestä pois. En voinut kuitenkaan tartuttaa omia pelkojani heihin.

Travisin riemuksi opettelin pelaamaan ja koko perhe nauroi, kun kyseenalaisempi sanavarastoni pääsi valloilleen pelien myötä.

Travis aikuistui ja sen kunniaksi leivoin hänelle kauniin kakun.

Pojat opettelivat pyöräilemään...

... ja minä opettelin neulomisen saloja. Se oli paljon vaikeampaa, kuin miltä se näytti.

Söimme usein erilaisia kala- ja äyriäisruokia, sillä jostain syystä ne maistuivat minulle raskausaikana parhaiten. Täällä kaikki ruokiin liittyvät ainekset olivat myös äärimmäisen tuoreita.

-Katso, tähdenlento. Nyt voit toivoa,

Travis sanoi.

-Minä toivon..

-Ei, et saa sanoa sitä ääneen!

Aloin nauraa. Niin, minä toivoin, että saisimme elää onnellisina ja rauhallisina täällä Sulanissa. Elämä oli niin hyvää ja leppoisaa. Olimme tottuneet vuosien mittaan tähän lämpöön loistavasti ja vilun väreet menivät selkäpiitäni pitkin, kun muistelin Evergreen Harbourin hyisiä merituulia. Sen pidemmälle minun oli nykyään jo vaikea muistaa.

Raskauteni kukoisti ja tiesimme jo, että olimme saamassa tyttären.

Äitiysvapaani alkoi ja otin aamuisin pitkiä kylpyjä.

Hoidin puutarhaamme, joka nykyään suorastaan kukoisti.

Meidän elämämme oli täydellistä.

Onnemme täydentyi tyttäremme Adelen myötä. Vaikka Travis oli aina ollutkin pojille isä, oli tämä tietysti hänelle aivan erilaista, kaikesta huolimatta. Me nukuimme onnellisen tietämättöminä siitä, että päivämme paratiisissa olivat luetut.

**********

Tämä on viimeinen osa Sulanilta, kuten tekstistä saattoi jo vähän arvellakin. Lukijat toki tietävät, että jotain tekemistä tällä on Lotharioiden kanssa, mutta mitä tapahtuu. 

Seuraavassa osassa otamme pienen aikahypyn.

Osa 8

 

Pojat rannalla:

Aidan - tummat hiukset

Alistair - vaaleat hiukset

-Tästä tulee isoin ja hienoin hiekkalinna ikinä,

Aidan hihkui ja lappoi hiekkaa lisää kasaan.

-Lopeta! Tää sortuu ihan kohta! Auta mua tän kanssa,

Alistair komensi.

-Okei, okei, mä autan.

-Ok, uhriutuja, ok.

-Potkin kohta tän alas jos ei kelpaa!

-Älä nyt hiilly! Sä aina vedät ihan kauheita kierroksia!

Pojat saivat kuin saivatkin kaikessa sovussa linnan rakennettua valmiiksi.

-Onkohan Travis oikeesti meidän isi,

Alistair kysyi yhtäkkiä.

Aidan katsoi alas. Hän oli pohtinut aivan samaa asiaa. Hän ei aikonut kuitenkaan suin surminkaan sanoa tästä veljelleen. Itse asiassa Aidan ei olisi edes alkanut miettiä sitä, ellei häntä olisi koulussa kiusattu.

-Kuin nii,

hän kysyi varautuneesti veljeltään.

-No... Sulla on ihan eri väriset hiukset kun meillä muilla,

Alistair sitten sai kakaistuksi.

Niinpä niin. Tätä Aidanille oli koulussakin sanottu. Pohdittu hänen alkuperäänsä. Asia oli niin suurena solmuna hänen vatsassaan, että sanat vain eivät tulleet suusta ulos. Käsittämättömän isot tunteet tuntuivat riepottelevan pientä miehenalkua eikä Aidan aina oikein ymmärtänyt itseään. 

-Mitä jos kysytään kotona,

Alistair ehdotti varovasti. Hän tiesi veljensä temperamentin. Tämä kiihtyi nollasta sataan sadasosasekunneissa. Nyt Aidan kuitenkin vain nyökkäsi puhumattomana. Alistair tarttui veljeään kädestä ja veti hänet hiekalle istumaan vierelleen. Siinä he olivat, tumma ja vaalea, rintarinnan, puhumatta mitään.

Sinead:

Pojat olivat rannalla ja kuulin heidän huutonsa aaltojen pauhinan yli. Aurinko paahtoi niin kovaa, että näin varjossakin sen lämpö kihelmöi ihoa. 

Minua kihelmöi jokin muukin. Olin jo pitkään miettinyt, että meidän avioliittomme oli aika saada lopullinen sinettinsä. Tarpeet sisälläni olivat alkaneet kasvaa ja tunsin kuinka Travis oli jo osa sydäntäni. Minua pelotti. Kokemukseni olivat yhden käden sormien, käytännössä yhden sormen, varassa, joten en tiennyt miten tehdä aloitetta. Travis taas oli aivan liian herrasmies edetäkseen. Pahus.

-Viimeisetkin tiskit on nyt hoidettu ja keittiö siivottu,

Travis selitti rennosti tullessani sisään.

-Kiitos. Tuota... meidän varmaan pitäisi... puhua.

Miten tämä oli niin kauhean vaikeaa? Minä sentään istuin pöydän takana lyömässä nuijaa alas ja antamassa milloin mitäkin tuomioita, mutta yritäpä puhua miehelle, että haluat seksiä.

Travis, tuo siunattu mies, näytti välittömästi kuitenkin ymmärtävän.

-Onko vihdoin aika,

hän kysyi pehmeästi.

Nielaisin kipeästi ja tartuin hänen käsistään.

-Kyllä, on aika,

vastasin.

-Minä olen ollut valmis jo pitkään,

hän sanoi hiljaa ja sydämeni helähti. Se varmasti näkyi silmistäni, sillä Travis veti minut lähemmäs itseään.

Hänen kätensä niskassani oli samaan aikaan kevyt ja raskas. Sormet polttivat tulisina ihoani hiusten alla. Koko ruumiini leiskahti liekkeihin hänen kielensä koskiessa omaani ja kurkustani pääsi ääni, jota en tunnistanut omakseni.

Emme päässeet yläkertaan asti. Travis veti minut eteisen komeroon ja enkä saaneet edes kaikkia vaatteita pois, vain sen verran, että hän pääsi sisääni. Tulin saman tien eikä Travisilta vienyt montaa sekuntia seurata perässä.

Myöhemmin katsoimme poikien kanssa yhdessä elokuvaa ennen iltaruokaa. En voinut istua Travisin viereen, sillä lähestulkoon pelkäsin. En tiennyt miten hyvin pystyisin salaamaan uuden läheisyytemme.

Olimme syömässä kun Aidan äkkiä kysyi:

-Onko Travis mun isä?

Hiljaisuus putosi pöytään ja tunsin Travisin tärisevän. Hetki oli koittanut.

En tiennyt pystyisinkö tähän. Voisinko valehdella omille lapsilleni? Ei, se ei ollut oikea kysymys. Voisinko kertoa heille totuuden?

Travis kääntyi katsomaan minua ja kosketti jalkaani kädellään. 

-Mistä ihmeestä tuollainen kysymys?

Tiedän, se oli viivyttelyä ja jonkinlainen harhautusyritys.

-Pojat koulussa on kiusannu Aidania ja sanonu, et se ei oo oikeesti mun veli, kun sen hiukset on ihan eri väriset,

Alistair vastasi. Näin, että Aidan jähmettyi. Ah, hän ei ollut kertonut kiusaamisesta siis veljelleenkään ja yllättyi nyt, että tämä tiesi.

-Kiusataanko sinua koulussa,

kysyin heti huolestuneena. Tällä hetkellä se oli minulle polttavampi kysymys kuin vastaus poikien isän suhteen.

-Me voimme varmaan käsitellä sen hetken perästä, mutta Aidan ansaitsee vastauksen kysymykseensä,

Travis sanoi lempeällä äänellä. Niin. Olin kovasti toivonut, että minun ei tarvitsisi vastata, mutta tottakai, täytyihän minun.

-Hiusten ja silmien väri periytyy ihan eri lailla, kuin mitä sinun ikäisesi vielä koulussa lukevat. Myöhemmin teillä tulee periytymisbiologiaa ja siellä käsitellään nämä asiat sitten tarkemmin. Hiusten tai silmien väri ei kuitenkaan kerro kovinkaan paljon tästä asiasta.

Aidan oli aivan hiljaa ja paikoillaan.

Hengähdin äänettömästi ja tein päätökseni.

-Kyllä, Travis on teidän isänne.

Ja tietyllä tapaa hän olikin. Hän oli paras mahdollinen isä, joka pojilla oli tai jonka heille olisin voinut toivoa. Biologialla oli tämän asian kanssa hyvin vähän tekemistä.

-No mut hyvä sitten,

Aidan naurahti selkeästi helpottuneena. Travisin käsi reidelläni puristi hyväksyvästi. Meni syteen tai saveen, niin tämän tien me kulkisimme läpi yhdessä.

**********

Tässä selvisi nyt miksi Aidan oli edellisessä osassa hieman vaisun oloinen. Sinead oli puun ja kuoren välissä ja valitsi tämän tien. Mihin se johtaa? Tämä nähdään osassa 10.