Osa 7

 

Sulanin remonttimiehet olivat mainettaan reippaampia eivätkä surffanneet joka päivä, joten talomme toinen kerros ja muu remontti valmistui yllättävän nopeasti. Toki voi olla, että he halusivat esittää meille parasta tarjontaansa ja me ostimme sen, kalliilla hinnalla.

Travisin työtila oli edelleen eteisessä, mutta nyt hänen työpöydälleen sentään oli jo oma nurkkaus.

Keittiökin sai uudet kaapistot. Neuvottelimme pitkään kaappien materiaalista ja taivuimme lopulta ostamaan remontointifirman tarjoamat rosteriset kaapistot. Puuosat kaapistossa oli tehty kosteudenkestävästä puusta, joten tämän keittiön ei pitäisi lahota ihan heti.

Remontoinnin vihdoin loputtua me saimme nauttia elämästä täysillä.

( Ei, en tiedä miksi Travisin hiukset vaihtuivat aurinkoa otettaessa ja miksi hänellä ei ollut hiuksia ollenkaan, kun hän pukeutui pyyhkeeseen 😳 )

Poikien huone oli nykyään yläkerrassa ja he olivat saaneet vinon pinon uusia leluja ja harrastelaitteita. Halusimme tarjota heille kaiken mahdollisen.

Grillasimme usein. Tai siis, minä grillasin, jos tarkkoja ollaan. Travis ei ollut kovin lahjakas ruuanlaittaja.

Jouluaatton aattona Aidan oli vaisun oloinen. Hän oli viivytellyt pitkään läksyjensä ääressä ja istui nyt sanattomana ja ruokahaluttoman oloisena pöydässä.

Poika tuijotti jonnekin tyhjyyteen ja levottomuus nousi sisälläni.

-Onko kaikki hyvin Aidan,

kysyin varovasti, pehmeällä äänellä. Yritin välttää vaikuttamasta tunkeilevalta.

-Joo,

hän vastasi vaisusti ja vältti katsomasta silmiin.

-Rakas, jos sinua ikinä painaa mikään tai haluat jostakin puhua niin muista, että minä kuuntelen sinua aina. 

-Joo.

-Olet rakas.

Aidan nousi ja annoin hänelle pikaisen halauksen hänen kulkiessaan ohitseni. En maininnut lautasesta, jonka hän jätti pöydälle.

Seuraavana aamuna Aidan vaikutti olevan jälleen oma itsensä. Koristelimme kaikki yhdessä joulukuusta.

-Tuleekohan talvitaatto näin kuumaan paikkaan olleskaan,

Aidan pohdiskeli Alistairille.

-Ei varmaankaan,

veli vastasi hänelle.

-Mieti nyt, sillä on ihan kauhean paljon päällä, niin sehän kuolee lämpöhalvaukseen,

hän jatkoi.

-Mennäänkö tekemään hiekkalinnaa,

Alistair äkkiä muutti puheenaihetta.

-Mennään vaan,

Aidan vastasi ja pojat pinkaisivat tämän jälkeen tiehensä.

**********

Tässä vielä remontoidun talon pohjakuvat.

Alakertaan jäi yksi makuuhuone.

Yläkerrassa makuuhuoneita on kolme.

Kärsin ihan kohtalaisesta väsymyksestä tällä hetkellä, joten tekstin tuottaminen on vähän hakusessa. Kuvia kuitenkin on nyt osaan 11 asti ja sen verran voin kertoa, että tarina tietyllä tapaa pyörähtää kunnolla käyntiin osassa 10. Kaikki osat sitä ennen on enemmän tai vähemmän tarinan pohjan rakentamista. Olen myös sen verran päättänyt jo, että tarinan varsinainen juonikuvio käydään tällä kertaa läpi joko ensimmäisessä tai toisessa syntyneessä sukupolvessa. Pari juonikuviota on vielä auki omassa päässä ja täytyy katsoa, että millä tahdilla tarina itseään liikuttaa.

Osa 6

 

Olimme molemmat hieman häkeltyneitä löytäessämme itsemme Sulanilta. Fyysinen välimatka menneisyyteen oli niin iso, että monet asiat alkoivat tuntua epätodellisilta. Pojat olivat päivähoidossa ja me istuimme alas keskustelemaan tulevaisuudesta. Kumpikaan ei oikein tiennyt miten aloittaa.

-Minä en jotenkin ole vielä sisäistänyt sitä, että me asumme nyt täällä,

Travis vihdoin sanoi.

-Et ole ainoa,

huokaisin, mutta en ollut varma oliko kyse ilosta vai surusta vai ei niistä kummastakaan. Olimme lähentyneet poikien myötä ja yhteinen pakomatkamme oli hitsannut meidät tiimiksi.

-Oletko sinä pahoillasi siitä, että olemme nyt täällä,

Travis kysyi.

Olin hetken hiljaa.

-Rehellisesti: kyllä ja en. Ei tähän ole yksinkertaista vastausta. Meillä oli hyvä elämä Evergreen Harbourissa. Molemmilla oli työt, ystävät, harrastukset....

Ääneni haipui.

-Perhe.

Travis sanoi sen sanan, jota en kyennyt itse muodostamaan kieleltäni. 

-Kyllä. Meillä oli perhe.

-Keira, meillä on perhe. Se ei ole muuttunut mihinkään eikä se muutu.

Seuraavassa hetkessä hän oli edessäni polvillaan ja minä kimposin penkistä ylös. En kuullut sanaakaan kosinnasta, näin vain hänen katseensa, näin käden, joka ojensi sormusta.

-Hyvänen aika Travis. Milloin sinä tämän ostit?

-Kävin paikallisessa antiikkiliikkeessä. Keira, olen valmis tekemään tästä yksiköstä todellisen perheen. Se tuo meille molemmille turvaa. Meistä kumpikin tarvitsee sitä. Varmuutta. Me olemme hyvä tiimi.

Nielaisin ja yritin saada suutani kostumaan. Se oli kuivunut hänen sanojensa aikana.

-Niin,

sain vihdoin vaimeasti ulos ja jatkoin:

-Me olemme hyvä tiimi.

Niin me menimme kaikessa hiljaisuudessa naimisiin ja aloimme elää elämäämme Sulanilla. Olimme yhtä mieltä siitä, että poikien kannalta olisi helpompaa, kun olisimme heille äiti ja isä.

Aidan ja Alistair alkaisivat kohta ymmärtää asioita. He olivat jättämässä taaperovuodet taakseen. Oli suorastaan taivaallista kasvattaa lapsia tässä ympäristössä. Lämmintä oli aina, kukat tuoksuivat huumaavasti, hiekka tuntui hyvältä jalkojen alla.

Talo oli pienehkö ja suunnittelimme, että rakennuttaisimme siihen toisen kerroksen piakkoin. Ruokapöytä ei mahtunut seinien sisäpuolelle, mutta se ei haitannut mitään, sillä terassilla syöminen oli aivan ylitsepääsemättömän ihanaa! Linnut lauloivat, meren mainingit löivät laiskasti rantaan ja tuoksut olivat hurmaavia.

Poikien syntymäpäivä tuli ja meni ja he saivat toiseen makuuhuoneeseen kerrossängyn. Pääsimme onneksi Sulanille töihin molemmat. Travisin työnurkkaus oli eteisessä. Ei ideaali tilanne, mutta tilaa ei ollut.

Sovimme myös keittiön remontoinnista. Tasotilaa oli kyllä nätisti, mutta kaapistot olivat jo hapertuneet osittain kosteuden seurauksena.

Olohuoneen avoimista ikkunoista leyhähteli leppeä merituuli ja sen mukana talossa tuoksui paitsi kukat, myös suola.

Kaiken vihdoin asettuessa aloin rakentaa meille puutarhaa. En oikeastaan tiennyt kauhean paljon istuttamisesta ja kasvien oikeaoppisesta hoidosta, mutta onneksi netistä löysi kätevästi kaikenlaista tietoa.

Mahduimme kotiimme juuri ja juuri, mutta kaipasimme tilaa lisää. Meidän avioliittomme odotti vielä varsinaista täyttymystään, sillä etenimme hiljaksiin, toisiimme tutustuen. Meillä ei ollut kiire minnekään.

Pojat pärjäsivät koulussa yllättävän hyvin. He oppivat paikallisten kielen nopeasti muiden lasten kanssa touhutessaan.

Aidan oli pojista ulospäinsuuntautuneempi, mutta herkempi.

Alistair taas oli enemmän seuraaja, mutta muutoin luonteeltaan rohkeampi. En voinut olla miettimättä millaisia nuorukaisia heistä aikanaan kasvaisi.

**********

Perhe on nyt siis Sulanilla ja Sinead alkaa ensimmäistä kertaa vanhempiensa kuoleman jälkeen tuntea olonsa turvalliseksi, kutakuinkin. Fyysinen välimatka myös Tartosaan on valtava, joten on äärimmäisen epätodennäköistä, että Lotharioiden perhe löytää heidät.

Osa 5

Tässä osassa mennään eteenpäin vauhdilla, sillä kaksoset syntyvät ja voin kertoa, että vaikka heitä oli hoitamassa kaksi aikuista, niin pelillisesti siinä oli täysi työ. Niinpä kuvien ottaminen oli aika hyödytöntä, sillä koko ajan jonkun tarpeet olivat punaisella ja pelatessa aika meni siihen, että sai simit pidettyä hengissä.

**********

Olin viimeisilläni raskaana, kun vihdoin pääsimme muuttamaan upouuteen rivitaloon.

Olohuoneeseen Travis oli saanut valita huonekalut, sillä ihan suoraan sanottuna minua ei olisi voinut vähemmän kiinnostaa. Painin opiskelujen ja raskausväsymyksen välimaastossa, joten kaikki aikani meni itseni koossa pitämiseen.

Talossa oli onneksi joitain kiintokalusteita, kuten eteisen kaapistot.

Takapihalla oli pieni uima-allas ja Travis oli löytänyt sinne aurinkotuoleja. En kuitenkaan nähnyt niiden käyttöä missään lähitulevaisuudessa.

Kellarissa oli Travisin oma, pieni asuintila. Ainoastaan makuuhuone oli sisustettu. 

Keskikerroksessa olivat keittiö ja olohuone.

Ylimmässä kerroksessa oli kolme makuuhuonetta, joista yhteen oli laitettu Travisin työhuone. Olimme yhdessä todenneet, että oli parempi, mitä lähempänä kaksosia hän työskentelisi kotona ollessaan, sillä emme tienneet yhtään, miten vaativia pienokaisia oli tulossa ja oliko tulevista ajoista tulossa kuinka raskaita. Onneksi emme tienneet.

Kaksoset syntyivät normaalilla alatiesynnytyksellä sairaalassa.

He saivat nimekseen Aidan ja Alistair.

Evergreen Harbourin kaupunki asuntomme ulkopuolella muuttui hurjaa vauhtia, mutta meidän elämämme oli tiukasti asunnon seinien sisäpuolella. Pojat olivat äärimmäisen vaativia.

Kaikesta huolimatta sain kuin sainkin yliopiston suoritettua ajallaan ja vielä parhain mahdollisin arvosanoin. Oli se sen arvoista, mutta en tekisi uudestaan, vastasin opettajien kysymykseen.

Syntymäpäivänikin tulivat ja menivät ja minusta tuli vihdoin laillisesti aikuinen. Aikuistunuthan olin viimeistään silloin, kun tajusin olevani raskaana. Sitä edeltävän ajan katsoin olleeni lapsi, joka ei ymmärtänyt mistään mitään ja kaikkein vähiten omien tekojensa seurauksista.

Hain ja pääsin Evergreen Harbourin oikeustaloon tuomariksi nuorimpana tuomarina ikinä.

Pojat kasvoivat ja heidän eronsa alkoivat näkyä selkeämmin. Aidanin hiukset olivat mustat ja Alistairin vaaleat.

( Mä en tiennyt, että vauvakaksoset "juttelee" toisilleen, kun kehdot on vierekkäin! Nyt tiedän. )

Vihdoin elämämme alkoi suuntautua myös seinien ulkopuolelle ja minkälainen ulkopuoli se olikaan! Evergreen Harbourin satama-alue oli todella kaunistunut!

Ruosteinen säiliöaluekin näytti tätä nykyä suorastaan häikäisevän kauniilta.

Elämä kulki työn ja asunnon väliä ja vuodet vierivät tasaista tahtia eteenpäin. Aidan ja Alistair kasvoivat ja olivat iloisia pieniä taaperoita.

Sinä päivänä me olimme normaaleissa puuhissa perheen kesken. Minä opetin Alistarille numeroita korteista.

Aidan etsi seuraa Travisista. Ovikello soi.

Oven takana oli Paolo Lothario! Onneksi meillä oli turvakamera emmekä kohdanneet häntä kasvoista kasvoihin. Minä koppasin Alistarin syliini, Travis Aidanin ja pakenimme kellaritilojen kautta takapihalle ja sieltä ensimmäiseen laivaan, joka vastaamme tuli. Meidän koko elämämme jäi taaksemme. Sinne jäi kaunis koti, jota vasta olimme ehtineet alkaa sisustaa. Jäi kaunis Evergreen Harbour, työ, työkaverit. Kaikkein tärkeintä kuitenkin oli, että me olimme elossa.

**********

Oli pieni järkytys saada Donin isä Sineadin perheen oven taakse. Tästä kuitenkin alkoi tarinassa seuraava vaihe.

Minne on matkalla laiva, jonne Sinead, Travis ja pojat pelastautuivat?