Osa 3

Kuten edellisen osan lopussa kerroinkin, peli päätti järjestää mulle oikein kunnon yllärin ja tässä se tulee.

**********

Olin pärjännyt yliopistossa niin hyvin, että sain lahjaksi viikonloppuloman San Myshunossa. Olin asuntolassa viettämässä aikaa kaupungilla kiertelemisen jälkeen ja luin kaikessa rauhassa kirjaa. Yhtäkkiä ilma ympärilläni muuttui ja tunsin, miten ihokarvani nousivat pystyyn niskaa myöten. Päänahkaani kihelmöi.

-Sinead.

Ääni oli pelkkä kuiskaus, mutta olisin tunnistanut sen tuhansien muiden äänien joukosta.

Käteni ja jalkani menivät tunnottomiksi, samoin huuleni, mutta jotenkin sain muodostettua hänen nimensä ääneen kun nousin ylös ja käännyin katsomaan häntä.

-Don.

Kuolisinko minä nyt? Kasvoni olivat jähmettyneet naamioksi, jonka taakse ei kyennyt näkemään. Keskityin pitämään paniikkini aisoissa hengittämällä. Joogasta oli selkeästi jotain hyötyä. Ajatukset juoksivat läpi pääni sadasosasekunneissa.

-Sinead, missä sä oot ollut?

Don huokaisi helpottuneena ja riensi halaamaan minua. Pelkästä itsesuojeluvaistosta käteni nousivat halaamaan häntä takaisin.

-Sä katosit ihan täysin maan päältä. Mä oon yrittänyt etsiä sua ihan kaikkialta ja siinä sä nyt olet.

-Tässä mä nyt olen.

Olin ylpeä siitä, miten tasainen ääneni oli. Halaus oli herättänyt minussa uinuvat muistot tätä nuorukaista kohtaan ja tällä hetkellä pelko ja rakkaus taistelivat sisälläni ikiaikaista sotaansa.

-Mennään istumaan,

Don ehdotti lähes lapsellisen innokkaasti ja nyökkäsi. En tiennyt mitä sanoa. En voisi vastata hänen kysymyksiinsä totuudenmukaisesti.

Don johdatti minut rauhalliseen huoneeseen ja istuimme sohvalle vierekkäin. Emme hetkeen puhuneet mitään. Olin valmis säntäämään ovesta ulos mikä hetki tahansa, joten jännitin lihaksiani koko ajan. Niitä alkoi särkeä nopeasti ja jouduin pakottamaan lihakseni rennommiksi. Se oli virhe, sillä samalla hetkellä, kun laskin suojakilpeäni alas, tunteet ryöpsähtivät sisääni.

-Sä olet kauhean hiljainen,

Don sanoi ja kääntyi katsomaan minuun. Nielaisin varovasti. Suu tuntui kuivalta.

-Mä olen vaan yllättynyt nähdessäni täällä tutut kasvot,

vastasin.

-Mä oon tosi pahoillani sun porukoiden vuoksi,

hän sanoi ja se aiheutti pienen soraäänen tunneryöppyni keskelle. Hyvä, ajattelin.

-Kiitos.

Jälleen tunsin ylpeyttä siitä, miten rauhallisesti kykenin vastaamaan hänelle.

-Sä et ees tiedä kuinka paljon mä olen kaivannut sua,

hän seuraavaksi sanoi ja minulle niin tuttu Don oli taas siinä. Huoleton, intohimoinen, hauska, rakastava. Järkeni sanoi yhtä, mutta tunteet ihan jotain muuta.

-Niin varmasti,

vastasin hänelle äänellä, joka teki tiettäväksi, että en uskonut hetkeäkään hänen sanojaan.

-Ihan oikeasti oon. Kokeile. Tunnetko sä miten mun sydän hakkaa?

Don tarttui käteeni ja kosketus poltti ihoni rikki. En kyennyt estämään reaktiotani. Vedin käteni salamannopeasti pois. Ei, ei tätä.

-Sinead,

hän sanoi minulle anovasti, kun kieltäydyin itsepäisesti katsomasta häneen. 

-Ole kiltti ja katso mua.

Pelkäsin katsoa häntä. En tiennyt, kykenisinkö hallitsemaan itseäni hänen seurassaan. Donin silmät, hänen äänensä, hänen läheisyytensä; se kaikki oli liikaa. En ollut toipunut vielä rakkaudesta häntä kohtaan, vaikka se olikin jäänyt taka-alalle viime aikoina. Siellä se kuitenkin oli. Liekki kyti.

Lopulta käännyin katsomaan häntä.

-Anteeksi,

hän sanoi.

-Mistä?

Don katsoi minua pitkään silmiin puhumatta.

-Onko sulla jo uusi poikaystävä? Mä jotenkin toivoin...

Hänen äänensä haipui ja tunteet sisälläni nytkähtivät.

-Ei. Ei mulla ole poikaystävää. Mä olen vaan opiskellut viime ajat tosi tiiviisti. Mä en oikeasti aatellut, että mä ikinä näkisin sua,

vastasin rehellisesti. Sen verran rehellisesti, kuin pystyin.

-Mihin sä menit Sinead? Miksi mä en löytänyt sua?

Se kysymys tuli ja mietin, että tyytyisikö hän vastaukseeni, joka kaiken tämän aikana oli muotoutunut pääni sisälle.

-Mut laitettiin sijaisperheeseen, kun ei mulla ole elossa olevia sukulaisia enää.

-Miksi sä et ottanut muhun yhteyttä?

-Siellä on tosi tiukat rajat. Mulla ei ole käytettävissä kännykkää enkä mä oikein voinut pyytää heidän puhelimiaan soittaakseni omia puheluitani.

-Ihan kauhea vankila se paikka.

Olin helpottunut. Hän näytti nielevän vastaukseni.

-Juu. Niin on.

Jälleen istuimme hetken vaiti.

-Rakastatko sä mua enää,

hän kysyi ja hänen äänessään oli... surua? Epävarmuutta ainakin ja se sai tunteeni roihahtamaan täyteen liekkiin. En voinut valehdella tässä asiassa. En halunnut.

-Rakastan,

vastasin hiljaa.

Hän kääntyi puoleeni, tarttui käteeni, veti sen niskalleen ja suuteli. Kaikki minussa säteili. Olin toki tuntenut häntä kohtaan intohimoa aiemminkin, mutta nyt olin kypsempi.

Suruni oli kasvattanut minusta naisen ja vartaloni vastasi hänen kosketukseensa omalla tahdollaan. En olisi kyennyt estämään itseäni, tai ainakin näin uskottelin itselleni jälkeenpäin.

En halunnut. En halunnut estää itseäni, tunnustin itselleni paljon, paljon myöhemmin. Halusin tämän yhden ainoan kerran, että hän olisi ensimmäiseni, enkä katunut. Se oli täydellistä. Don oli elämäni rakkaus, tiesin sen jo, mutta en voisi ikinä saada hänestä tämän enempää. 

Illan tultua ja Donin mentyä jo nukkumaan, pakkasin tavarani ja tilasin taksin lentokentälle. Vaihdoin lentolippuni aikaisempaan lentoon. En voinut jäädä, sillä en tiedä olisinko kyennyt enää lähtemään. Oli pakko toimia nopeasti, epäröimättä. 

Hyvästi Don.

**********

Mulla on pelissä Wicked Whims ja vaikka se on tässä varsin tiukoilla asetuksilla, niin kaikesta huolimatta nämä kaksi päätyivät tuonne sohvalle. Päätin siis, että käytän tämän tilanteen hyväkseni ja otan sen mukaan tarinaan.

Osa 2

 

Kerrankin Travis oli sanaton. Olin jo uskonut, että hänellä on vastaus ja mielipide aivan kaikkeen, mutta vihdoin olin saanut hänet hiljaiseksi.

-Niin lakia minä alan lukemaan. Aion tulla huippuasianajajaksi ja saattaa Donin isän vastuuseen siitä, mitä hän vanhemmilleni teki.

-Ihan kaunis ajatus Keira, mutta muutama tosiasia nyt tähän väliin. Sinä olet todistajansuojeluohjelmassa. Rikos sinua tai sinun perhettäsi vastaan on tehty sinun ollessasi alaikäinen, joten sinun tietosi ovat sinetöidyt.

Sydämeni muuttui hetkessä raskaaksi näistä tiedoista ja inhosin myös sitä, että Travis kutsui minua Keiraksi.

-Mutta eletään hetki tässä fantasiamaailmassa, jota olet nyt kovasti luomassa. Ajatellaan, että sinusta tulee aikanaan huippuasianajaja ja saat avattua tietosi todistajansuojeluohjelmasta. Ensimmäiseksi tietenkin sinun täytyy varautua siihen, että Lotharion palkkamurhaaja on ovesi takana saman tien.

-Jos hyvin käy, kuolet nopeasti ja kivuttomasti.

-Hyvin?

-Huonossa tapauksessa sinut otetaan vangiksi, heitetään johonkin kellariin, jonka olemassa olosta tietävät vain harvat ja valitut ja sinua kidutetaan viikkokausia. Kuukausikausia. Ehkä vuosia.

Voi paska. Travis oli aivan oikeassa ja tunsin putoavani samaan kuoppaan, josta olin juuri hetki sitten noussut ylös. Mitä minä sitten tekisin? Minun oli jotenkin saatava se perhe vastuuseen, mutta valitsemani tie näytti päätyvän umpikujaan.

-Tottakai sinusta voi edelleenkin tulla asianajaja, jopa loistava alallasi, mutta tätä kautta et pääse heihin käsiksi ilman, että he pääsevät käsiksi sinuun. Muista myös, että tähän kaikkeen menee vuosia, ihan vain sillä, että päätät uhmata kaikkia todennäköisyyksiä ja asettaa itsesi vaaralle alttiiksi, niin sinulla saattaa olla myös jo tuolloin oma perhe. Lapsia. Puoliso. He eivät siinä tapauksessa välttämättä nappaa sinua, vaan he ottavat jonkun, joka on sinulle rakas.

En uskonut saavani lapsia koskaan. En halunnut heidän käyvän läpi tätä helvettiä, jota itse elin. Puoliso? Sellainen minulla ehkä siinä vaiheessa saattaisi jo ollakin. Mistäpä sen tietäisi, vaikka en uskonut vahvasti siihenkään.

-Mitä minä sitten teen? Minä todella haluan heidät vastuuseen, jos en sitten omasta puolestani, niin kaikkien muiden, sillä tuskinpa minun perheeni on ainoa, jonka he ovat päästäneet päiviltä.

Travis katsoi minua hetken miettivästi.

-Sinun kannattaa lukea itsesi tuomariksi.

-Tuomariksi? Miksi?

-Tuomarina sinä pääset kiinni kaikkiin niihin asiakirjoihin, joihin asianajajana et pääse. Sen lisäksi pääset osaksi tuomarikiltaa.

-Kuulostaapa.. keskiaikaiselta.

-Varmaan niiltä main termi on peräisin.

-Mitä tämä kilta sitten tekee? Millä lailla se auttaisi minua?

-Jos olisit hetken hiljaa, niin saisin ehkä kerrotuksi asian loppuun.

Mutisin jotain hyvin painokelvotonta ja huvittunut hymy häivähti Travisin kasvoilla.

-Tuomarikillan kautta pääset koko Simlandian laajuiseen verkostoon, jossa voit olla edesauttamassa lakien luomisessa ja... rummun pärinää... yhteistyössä selvittää muiden tuomareiden kanssa järjestäytynyttä rikollisuutta sekä siihen liittyviä perheitä. Sinun ei tarvitse omilla kasvoillasi olla missään kohtaa tekemisissä Lotharion perheen kanssa, mutta voit vaikuttaa taustalla ja edesauttaa heidän saattamistaan oikeuden eteen.

-Mistä sinä tiedät tämän kaiken,

kysyin epäluuloisena. Yrittikö Travis huiputtaa minua?

-Sinähän tiedät mikä minun ammattini on.

-Jotain pelaamiseen liittyvää,

sanoin tuskastuneena ja huitaisin kädelläni ilmaa.

-Älä yhtään pyörittele silmiäsi. Kas kun osa peleistä perustuu tavalla tai toisella todellisuuteen ja koska minä TEEN pelejä, olen päässyt tutkimaan asioita, joita monet muut eivät pääse.

Travisin poistuttua tein itselleni salaatin ja katselin televisiota. En oikeastaan rekisteröinyt mitä katsoin, sillä ajatukseni askartelivat tiukasti siinä, mitä minulle oli kerrottu. No, minusta ei siis tulisi asianajajaa. Minusta tulisi tuomari.

Olin jälleen täynnä toivoa ja innostuksen puuskassa lähdin ulos kävelemään, vaikka ilma oli jäätävä. Evergreen Harbour oli nimensä mukaisesti satama ja mereltä kävi tasainen tuuli, sillä pakkasta ei ollut niin paljon, että meri olisi jäätynyt. Tuuli oli kosteaa ja meni vaatteista läpi. Aloin jo melkein katumaan hetkellistä innostustani, kun minut pysäytettiin äänestystaululle.

Sain silmät ja suut täyteen tietoa tämän alueen käynnissä olevista äänestyksistä ja koska itseäni vaivasi jatkuva roskien löyhkä, talvella se vähän oli helpottanut, äänestin vihersuunnittelun puolesta. Sen tavoitteena oli saada myös alue roskista siistiksi.

Jos äänestys menisi haluamallani tavalla, niin ehkä oli kannattanutkin palella hetkinen.

Opinnot alkoivat ja sain käydä niitä suurimmalti osalti etänä.

Päivästä, viikosta ja kuukaudesta toiseen istuin ruokapöydän ääressä, olin tietokoneella etäluennoilla ja kirjasin asioita vimmaisesti ylös.

Travis kävi aina toisinaan asunnollani kääntymässä, mutta hädin tuskin huomasin häntä. En ollut koskaan tajunnut, että olin oikeasti hyvä opiskelija. Ehkä siksi, että minulla ei ollut nyt muuta elämää. Kaikki pyöri opiskelun ympärillä.

Ruokaa valmistaessa olivat ne ainoat hetket, kun ajatukseni eivät olleet opiskelussa millään tavalla.

Silloin muistin haluamattani niitä aikoja, kun äitini opetti minut kokkaamaan ja kuinka ilahtuneita vanhempani olivat aina, kun heille oli ruuat valmiina heidän lähtiessään töihin ja palatessaan sieltä.

Oli niitä päiviä, kun ahdistus menneiden asioiden vuoksi oli niin päällekäyvää, että edes hyvin valmistettu ruoka ei tahtonut maistua.

Saatoin saada osan syötyä ja sen jälkeen taputtelin vain ruokaa haarukalla. Ja itkin. Siksi oli parempi, kun mieli askarteli jossain aivan muualla. Pystyin sulkemaan todellisuuden opiskelujen taakse.

Kevään koittaessa kaupunki vihdoin siistiytyi. Roskat olivat poissa ja löyhkä oli menneisyyttä. Tottakai meri ja itse satama aiheuttivat omat tuoksunsa, mutta ne eivät lopultakaan olleet pahoja. Varsinkaan meren tuoksu. Kun seisoin korkealla mäen päällä, kaukana satamasta, alusten diesel katkut eivät kantautuneet sinne.

Loppukoepäivän aamuna olin niin jännittynyt, että oksensin. Koko vatsa oli yhtä solmua täynnä.

Kesän koittaessa sain vihdoin tulokset.

Olin päässyt läpi ensimmäisestä kaudesta ja suorittanut niin paljon oppipisteitä, että opettajat olivat vaikuttuneita. He sanoivat, että jos jatkaisin toisen kauden samalla tavalla, niin valmistuisin ennätysajassa. Ja miksi ei? Eihän minulla ollut mitään muutakaan.

**********

Sinead / Keira on suorittanut ensimmäisen lukukauden yliopistosta ja päättänyt ponnistaa koko yliopiston läpi kahdessa lukukaudessa sekä valmistua teininä. Hän on varsin yksinäinen tällä hetkellä ja käyttää kaiken aikansa opiskeluun. Tämän lisäksi ( mitä kuvissa ei näy ) hän liikkuu päivittäin: joogaa, käy kuntosalilla ja/tai lenkillä. 

Seuraavassa osassa tapahtuu jo jotain Sineadin normaalista elämästä poikkeavaa. Peli järjesti minulle pienen yllätyksen ja päätin käyttää sen hyväkseni tarinallisesti. Suurimmalti osalti siis hallitsen itse peliä, mutta toisinaan ( simien vahva tahto ) simit päättävät tehdä asioita ja tällä kertaa annoin heidän näin toimia. Mitä luulette, että tulee tapahtumaan?

Ja ps. Sinead todellakin taputtelee surullisessa mielentilassa haarukallaan salaattia tuossa yhdessä kuvassa.