Evergreen Harbour. Tämä rupinen satamakaupunki rumine laivoineen ja sotkuisine katuineen on suorastaan kurjuuteni huipentuma. Meren tuoksua ei kykene erottamaan kaiken jätteenhajun alta. Ne sotkeutuvat yhdessä sellaiseksi sekamelskaksi, että sisuskalut kääntyvät ympäri. Näin korkealla, kerrostalon ylimmässä kerroksessa mäen päällä, haju on lähes siedettävä.
Keira Connelly. Se on uusi nimeni. Travis hoiti kaiken. Hän otti yhteyttä poliiseihin, lastensuojeluun, en tiedä minne kaikkialle, mutta nyt olin täällä, yksin tässä asunnossa, harteillani uusi nimi, vanhat surut painamassa sitä kaikkea alleen. Travis asui naapuriasunnossa ja kävi luonani päivittäin. Hän otti tehtävänsä vakavasti.
Olin käynyt peruskouluni loppuun tietokoneen kautta niinä kuukausina, kun asiaani käsiteltiin ja minut lopulta siirrettiin suojeluohjelmaan. Todistajansuojelusta ei voinut puhua, sillä Paolo oli hoitanut kaiken niin, ettei todisteita ollut. Kyllä, vanhempani oli myrkytetty ja hetken aikaa poliisi epäili minua siitä. Vaati melkoisesti keskustelua ja lopulta heidän, vastahakoisesti, suorittamaansa taustatutkimusta kaikessa hiljaisuudessa, jotta tarinani otettiin todesta. Tässä kaikessa Travis oli ollut horjumaton kallio rinnallani.
Suruni oli ääretön. En surrut pelkästään omia vanhempiani, en menetettyä elämääni, ystäviäni, kotiani.
Surin myös Donia. Rakkauteni ei loppunut kuin leikaten. Olisi kai sen pitänyt, mutta ei se oikeassa elämässä mene niin. Tiesin, että hän ei ollut syyllinen vanhempieni kuolemaan, joskin hän oli tahattomasti jouduttanut asiaa kertoessaan isällensä seurustelustamme.
Tekstiviesti. "Sain sinulle oikeuden hakea yliopistoon. Linkki lähetetty. Travis."
Menin sähköpostiini ja totta tosiaan, sieltä löytyi linkki yliopistohakuun sekä stipendinhakuohjeet. Huokaisin syvään. Kai sitä voisi hakea. Ei minulla ollut muutakaan tekemistä ja suojeluohjelman vuoksi voisin opiskella kotoa käsin.
-Laitoitko hakemuksen,
Travis kysyi heti kun pääsi istumaan alas. Hän toi tullessaan kahvinkeittimen.
-Laitoin,
vastasin lyhyesti. Kyllä, tiesin, että minun olisi pitänyt olla kohtelias, mutta hyvä kun jaksoin nousta aamulla ylös. En suoraan sanottuna tiennyt, miten jaksaisin opiskella jos pääsisin yliopistoon sisään.
-Katsoitko yhtään eri yliopistojen opintolinjoja?
"Se yrittää auttaa", muistutin itseäni.
-Selailin vähän, mutta en päättänyt vielä mitään.
-Ah, sain juuri varmistuksen ajanvarauksesta paikalliselle kuntosalille.
-Kiva.
-Se on meille molemmille.
-Ahaa?
-Sinead, ymmärrän kyllä, että sinä suret vielä, tietenkin, mutta elämästä on tartuttava kiinni. Aktiivisuus lisää aktiivisuutta.
-Näytänkö mä siltä, että mun tarvii käydä salilla,
kysyin kärkkäästi, sillä minua ärsytti.
-Tuohon ansaan en todellakaan aio mennä ja Sinead, tai Keira, puhu nätisti. Sinä olet aloittamassa yliopiston etkä voi käyttää enää lapsenomaista puhekieltä. Olet teini-ikäinen ja jotta sinut otetaan vakavasti, sinun on käyttäydyttävä vakavasti. Puhetapa mukaan lukien.
Travis puhui ystävällisen kärsivällisesti ja jostain syystä se ärsytti minua vielä enemmän.
-Niin että mä en enää saa olla teini? Mistä muusta mun pitää vielä luopua?
-Lähdetäänpäs sitten liikkeelle, niin tämä kohtaus lakkaa ennen kuin ehtii alkaakaan,
hän totesi virnuillen ja olin ihan valmis lyömään!
-Mä sulle kohtaukset näytän,
mutisin kärtyisästi.
-Pakkaahan salikamat mukaan ja mennään.
Hänen äänessään ei ollut hiventäkään ärtymyksestä, se sapetti minua vielä enemmän, jos mahdollista, ja nielin kaikki kielelleni nousevat rumat sanat.
En olisi myöntänyt Travisille edes kidutettuna, että hänen ideansa kuntosalista oli itse asiassa erittäin hyvä ja toimiva. Juoksun rytmi, hengittämiseen keskittyminen, tasaisesti hakkaava musiikki taustalla. Se oli kaikkea sitä, mitä olin tarvinnut. Lakkasin hetkeksi ajattelemasta.
Travis myös tutustutti minut joogaan ja koska minulla ei ollut muutakaan tekemistä, aloitin senkin harrastamisen. Yliopiston hyväksymisviesti odotutti itseään.
Aloin jälleen juosta säännöllisesti. En oikeastaan tehnyt mitään muuta päivät pitkät kuin juoksin ja joogasin.
Opin sietämään Evergreenin Harbourin löyhkää, sulkemaan sen ulkopuolelleni. Hämmentävää, mutta totta.
Joka päivä tarkistin yliopiston sivuilta olisiko hakemukseni hyväksytty. Tiesin ja ymmärsin, että mahdollisuudet päästä teini-ikäisenä yliopistoon olivat ohuet, mutta elättelin toiveita joka tapauksessa. Johonkinhan minun aikani täytyi kuluttaa.
Sivut kuitenkin pysyivät osaltani hiljaisina ja pettymys kiertyi kipeäksi solmuksi vatsani pohjaan.
Yritin olla ajattelematta asiaa, joten jälleen juoksin ja joogasin. Totesin sarkastisesti itselleni, että ainakin tämän kaiken seurauksena tulisin olemaan huippukunnossa alta aikayksikön.
Sitten se tapahtui. Eräänä päivänä sähköpostiini kilahti viesti.
Samat tiedot löytyivät myöhemmin myös postilaatikosta. Olin saanut opiskelupaikan JA stipendin! En ollut uskoa asiaa todeksi! Vasta nyt aloin toden teolla tutustumaan yliopistojen tarjontaan ja hetken päästä tiesin tasan tarkkaan, mitä halusin tulevaisuudessa opiskella ja minne tahdoin töihin.
**********
Olen valinnut mahdollisimman samantyyppisen hahmon Sineadin elämään, kuin alkuperäisessäkin tarinassa oli. Itse juoneen on tulossa isoja muutoksia, sen tiedän jo nyt.
Mikä mahtaakaan olla ala, jota Sinead lähtee tavoittelemaan?
