Tarina tauolla pelillisistä syistä

Tämä tarina on tosiaan tällä hetkellä tauolla, sillä vuokralisäri on tehnyt pelistä epävakaan ja sen vuoksi pelitallenne saattaa korruptoitua. Tähän pelipohjaanhan on tehty vuokrataloja, joten toistaiseksi en uskalla peliä avata, jotta en tätä peliä menettäisi. Joku tosiaan oli menettänyt pelinsä, jossa oli jo 48 sukupolvea, eikä hän ole ainoa. Tässä nyt odotellaan, että EA paikantaisi vian ja saisi sen korjattua. Siihen asti mun pelihöpinöitä löytyy Facebookin suomalaisesta Sims4 -ryhmästä.

-Arwen 

Osa 11

 

Lapset olivat menneet nukkumaan, tai no, ainakin yläkertaan, ja me istuimme olohuoneessa katsomassa televisiota. Koleus tuli seinistä läpi ja vaikka takkatuli paloi alakerran tulipesässä, tunsin kylmien väristyksien käyvän kehoni läpi.

-Minä inhoan tätä paikkaa,

puhahdin miehelleni. Travis -parka. Hän huokaisi vaimeasti.

-En minäkään tästä pidä, jos totta puhutaan,

hän vastasi hiljaa.

-En tiedä, miten...

Aloitin, mutta vaikenin kesken lauseen. Halusinko sanoa sitä ääneen? Kun sanat olisivat ilmassa, niitä ei enää saisi takaisin.

-Et tiedä miten?

Tunsin Travisin katseen itsessäni. Silmäni hakeutuivat takkatuleen.

-Et tiedä miten, mitä?

Ei, hän ei luovuttaisi. En kai rakastaisi häntä niin kovin, ellei hän olisi juuri tuollainen. Päättäväinen. Jämäkkä.

-En tiedä miten me selviämme tästä.

Sanat tulivat kuiskauksena ja henkäisin hiljaa niiden tavoitettua tämän huoneen, sen seinät. Ne kimpoilivat laiskasti puolelta toiselle ja me jäimme hetkeksi vain kuulostelemaan niiden kaikua.

-Sinead,

Travis sanoi pehmeästi ja käännyin katsomaan häntä hämmästyneenä. Siitä oli niin pitkä aika, kun hän oli kutsunut minua sillä nimellä. Hädin tuskin ensin ymmärsin ketä hän kutsui.

-Me selviämme tästä, koska meidän on pakko. Koska me olemme aina selvinneet. 

En tuntenut toivoa. Se oli jotain, joka oli kuollut minusta jo ajat sitten. Koko maailma näiden seinien sisällä huojahteli hiljaa. Voisinko enää koskaan tuntea toivoa? Mistään?

-Me teemme kuten me olemme aina tehneet: käärimme hihat, painamme leuan rintaan ja jatkamme eteenpäin. Ei rakas, en sano, että se on helppoa. Ei varmasti ole. Me olemme jo vanhoja...

-Puhu vain itsestäsi, 

tuhahdin, mutta äänestäni kuulsi lempeys.

-Ja niin minä puhunkin, sillä sinä kultaseni, olet aina elämäsi terässä minun silmissäni. Sinun takiasi minä nousen joka aamu, sinun vierelläsi minä suljen silmäni, sinun hengityksesi ääni rauhoittaa minut uneen.

Tunsin kurkkuni kuristuvan ja vuodattamattomat kyyneleet polttivat silmieni takana.

-Voi Travis,

huokaisin hiljaa ja vain katsoin häntä ja hän katsoi minua. Tunne liikkui välillämme ja pitkästä aikaa se oli jotain muuta kuin epätoivoa.

-Tule, lepää hetki tässä,

hän sanoi ja veti minua hellästi kädestä lähemmäs.

Asetin pääni hänen reidelleen ja minun oli melkein lämmin. Takassa tuli rätisi kodikkaasti, mutta se ei lämmittänyt kuten Sulanin aurinko. En tiennyt tulisiko minun koskaan enää edes lämmin tässä suolalta haisevassa rotankolossa.

Travisin käsi liikkui hiuksilleni ja silmäni painuivat melkein umpeen. Suru oli niin hirvittävän raskas sisimmässäni. Hetken päästä Travis nousi ja veti minut lempeästi ylös.

-Rakasta minua,

hän sanoi hiljaa ja minä astuin askeleen lähemmäs, suljin huuleni hänen huulilleen ja lämmin rakkaus valtasi sisimpäni.

Sinä yönä me rakastelimme ensimmäisen kerran kaiken hirveyden jälkeen ja me nukahdimme toinen toistemme syliin.

Aamun kalvakka valo kertoi, että ulkona oli syksyisen viileää. Huoneet olivat jälleen koleat ja kuulin, miten merituuli hakkasi jotain talon laudoitusta toista vasten.

Tein aamupalaa ja katselin valjua valoa ikkunan takana. Jonkinlainen sairaus kalvoi kylkiluideni alla, tunsin sen, mutta en tiennyt oliko se seurausta surusta vai todellinen tauti. En jaksanut ajatella asiaa sen enempää.

-Mä en tykkää koulusta täällä,

Alistair kuului sanovat olohuoneen puolella, arvatenkin veljelleen. Tunsin ohimoillani alkavan päänsäryn. Syyllisyys raastoi minut rikki.

-Aiotko sä tänään osallistua,

hän kysyi sitten. Kyllä, Alistair selkeästi puhui veljelleen.

-Aidan?

-Hmh?

-Ei mitään.

-Tulkaahan syömään,

kutsuin kaikkia.

Kukaan ei puhunut mitään. Se oli hirvittävää.

Aidan oli kuin zombi. Hän vain istui paikoillaan ja tuijotti eteensä.

-Syö,

sanoin hänelle hyvin hiljaa, rohkaisevasti.

Hän tarttui leipään kuin robotti ja nieli väkisin pari palaa.

-Tää on hyvää äiti, kiitti,

Adele sanoi ja kiiruhti sen jälkeen yläkertaan vaihtamaan vaatteet päälleen.

Yhtäkkiä koko talo tyhjeni ja jäin istumaan Travisin kanssa ruokapöydän ääreen. Hän oli jo syönyt, mutta istui seuranani. En oikein itsekään tahtonut saada paloja kurkustani alas, joten ymmärsin Aidania hyvin.

-Syö rakas,

Travis sanoi minulle samanlaisella äänellä, kuin olin itse kehottanut poikaani syömään.

Kuuliaisesti tartuin itsekin leipään ja pakotin loput aamupalasta sisälleni. Ehkä tänään en oksentaisi sitä ulos?

Kun pöytä oli tyhjennetty ja astiat tiskattu, Travis puki päälleen ja aloitti kodin kunnostustyöt.

-Askel kerrallaan, Sinead. Askel kerrallaan,

hän sanoi vaimeasti ja minä nyökkäsin. Ei meillä olisi muutakaan vaihtoehtoa.

**********

Osan tunnelma on hyvin surumielinen ja raskas eikä se tästä ole ihan heti kevenemässä. Perhe käy juuri nyt läpi vakavaa tragediaa ja asia avautuu tarkemmin tulevissa osissa.

Tällä hetkellä peli on ollut nyt hetken tauolla, sillä pelissä on ollut tapahtuma toisensa jälkeen ja pelissä käytetyt modit ei ihan kaikkiseltaan sovi yhteen näiden tapahtumien kanssa. Päivityksiä on myös ollut ihan pari ja seuraava päivitys / pelikontenttia lisäävä osa on käsitykseni mukaan tulossa huomenna. Näiden takia pelaaminen ja kuvien ottaminen on ollut työläs prosessi ja odottelen tämän tulevan tapahtuman loppuun, jos sitten vaikka vihdoin pääsisi pelaamaan ja ottamaan kuvia lisää. Näissä tapahtumissa tulee kuitenkin tavaroita, joita ihan mielelläni pelillisesti haluan, kuten tässä tulevassa on tulossa ainakin pöytä- ja seinäpuhelimet ( ei toimivat tosin ). Johonkin tarinaan ne kuitenkin aivan epäilemättä istuvat vähintäänkin rekvisiitaksi. Pitkä tauko tulossa siis seuraavaankin osaan, mutta tarinan on kyllä tarkoitus jatkua ja juonikuvio polttelee päässä ja odottaa vain ulospääsyä.

Osa 10

 

Brindleton Bay

Lokit lensivät kalasataman laivojen ympärillä toiveikkaasti. Niiden kirkuva ääni riipi ohimoitani ja tunsin tutun päänsäryn alkavan jossain silmieni takana. Vedin syvään henkeä ja kosketin sormenpäitäni peukalolla tasaisella rytmillä. Sen piti rauhoittaa minua, mutta olisin tarvinnut syvempää hiljaisuutta siihen. Rauhaan. Se karkasi käsistäni, lensi lehtenä Brindleton Bayn tuulessa, yhä ylemmäs ja ylemmäs, kunnes sitä ei voinut enää nähdä. Silmiäni kirveli vuodattamattomat kyyneleet.

Kauan, kauan aikaa sitten, kokonainen ihmisikä taaksepäin, oli ollut tyttö, jonka nimi oli Sinead O'Connor. Se tyttö oli rohkea, rämäpäinen, tulinen, luuli tietävänsä kaiken ja vaikka hän paljon tiesikin, ei sentään kaikkea. Hän uhmasi kohtaloa, huusi haasteensa ilmaan, ja hävisi.

Kaiken jälkeen oli jäljellä vain tyhjä runko, joka rauhoitti itseään laskemalla sormenpäitään, nainen, jonka nimi oli vaihtunut jo niin monta kertaa, että hän hädin tuskin enää itsekään muisti omaa alkuperäänsä. Keira Scott. Sormet lopettivat liikkeensä, kurkku kuroutui umpeen. Väkivaltaiset kuvat välähtelivät luomien takana. Vanhemmat, Paolo, Don...

"Ei! Älä!"

Huuto soi korvissani ja suljin silmäni. Miten minä jaksaisin enää elää? Miten minä jaksaisin huomiseen päivään? Huomista pidemmälle ei pystynyt ajattelemaan. Mitä jos minä vain kävelisin nyt tästä eteenpäin, silmät kiinni, astuisin tyhjyyteen, syleilisin jääkylmää vettä? Ottaisinko minä vapautuksen vastaan vai taistelisinko? Jaksaisinko? Jaksaisinko?

Avasin silmäni. Ei, ei tänään. Ei vielä tänään. Ehkä huomenna. Olin niin väsynyt. Väsynyt kaikkeen. Menneisyyteen, tähän päivään, tulevaisuuteen. En enää tiennyt mistä saisin voimaa. Saisinko voimaa. Minut oli ammennettu tyhjiin ja tämä kuori vaelsi näillä rannoilla äänettömänä, nimettömänä, olemattomana.

Pakotin itseni liikkeelle. Loppusyksyn haalea aurinko lämmitti vain vähän. Minun oli niin hirvittävän kylmä. Kalaa. Katsoin tiskin tarjontaa, mutta en osannut päättää mitään. Myyjän huolestuneet silmät katsoivat minua ja väistin hänen sanattomia kysymyksiään. En halunnut kertoa mitään ja mitä minä olisinkaan kertonut? Totuuden? Naurahdin katkerasti.

Totuus oli tänä päivänä suhteellinen käsite. Oli objektiivista ja subjektiivista totuutta. Millaisen totuuden minä kertoisin, jos kertoisin? Pyörittelin ajatusta päässäni, pohdin erilaisia variaatioita. Todellisuus oli kuitenkin se, että totuus oli juuri se asia, jota en koskaan voisi kertoa. En kenellekään.

Aurinko alkoi laskea Brindelton Bayn ylle. Värit täällä olivat niin... mitättömät. Sulani oli kuin räjähdys aivoissa, värien tykitystä kaikille aisteille. Tuoksut, äänet, kaikki. Suru melkein musersi sydämeni. En halunnut olla täällä. En halunnut olla missään. Halusin kuolla. Se oli totuus. Sitäkään en voisi sanoa. En kenellekään.

Talomme oli iso ja ruma. Sen parhaat puolet olivat suuret ikkunat, mutta näkymät itsessään eivät olleet järin mairittelevat. Tunsin savun tuoksun ja katsoin ylöspäin. Takassa oli tuli. Hyvä niin. Huoneetkin täällä olivat hyiset ja tuoksuivat tunkkaisille.

Riisuin takkini ja laitoin sen kaappiin. Ensimmäinen henkilö, jonka näin, oli Travis. Hän oli vanhentunut niin valtavasti. Rakkaus ja kipu iskivät lävitseni varoittamatta.

-Äiti, 

Adele sanoi vaisusti ja istahdin hänen seuraansa sohvalle. Tyttö katsoi säätiedotusta epätoivoisen oloisena.

-Huomenna on vielä kylmempää, 

hän sanoi kauhuissaan.

-Täällä on aina kylmä,

Aidan vastasi värittömällä äänellä. Hän oli poissaoleva ja hiljainen nykyisin.

-Mä en yhtään tykkää asua täällä,

Alistair valitti. Hänestä taas oli tullut entistä äänekkäämpi ja pistävämpi muuttomme jälkeen.

-Äiti, mulla on kylmä,

Adele sanoi säälittävästi ja vedin hänet kylkeeni.

Tartuin hänen kädestään kiinni ja pelästyin, miten jääkylmät sormeni olivat. Adele vingahti.

-Anteeksi kulta, en tajunnut miten kylmät sormet minulla on.

-Ei se mitään äiti.

Suloinen, aina tottelevainen Adele. Isänsä tytär. 

Aidan PVO

Mä kuuntelen, miten muut puhuu hiljaa. Muut, paitsi mun veli. Se valittaa ihan joka asiasta. Ihan vitun joka asiasta. Viha mun sisällä on kylmä metalli jossain vatsan pohjalla. Se ei lämpene, ei tule ulos. Se väistää mua ja mä väistän sitä.

Äiti sylittelee siskoa. Adele on ainoa kaunis asia koko maailmassa. Ainoa ehjä asia koko maailmassa. Me kaikki muut ollaan enemmän tai vähemmän rikki, kukin omalla tavallamme.

Mä olen ehkä rikki kaikkein eniten, eikä se ole mikään kehu. Mä haluaisin tuntea jotakin, ihan vittu mitä tahansa, mutta mä en tunne mitään. Mä vaan seison tässä, istun kun käsketään istua, meen kouluun kun käsketään mennä. Ei sillä, en mä siellä koulussa mitään teen, kunhan istun, sielläkin. 

Mä en halua, että kukaan lähestyy mua. Mä en halua, että kukaan puhuu mulle. Mä olen hirviö. Ikinä ei voi tietää, mitä mä teen seuraavaksi. Mä voin vaikka tappaa. Noin vaan, henki pois. Mitä siitä. Ehkä se on parempi, että mä en tunne mitään, sillä jos mä tuntisin, niin miltä tuntuis pojasta, joka tappoi oman isänsä?

**********

No niin! Tässä ollaan nyt vihdoin kysymysten äärellä: mitä tapahtui? Miksi Aidan väittää tappaneensa oman isänsä? Travis on elossa, joten Don on siis kuollut. Miten? Miksi? Näihin kaikkiin kysymyksiin tulee vastauksia tulevissa osissa. En vielä tiedä, kuinka paljon ensi osa vastaa näihin, sillä kirjoittaminen tapahtuu todella intuitiivisesti. Se vie minua tietyssä määrin enemmän kuin minä vien sitä.

Joka tapauksessa sen verran voin kertoa, että Aidan on se, joka sukua jatkaa. Toki Alistair saa varmasti oman perheensä jossain välissä ( näin ainakin olen tässä kohtaa suunnitellut ) ja toivon mukaan saan säilytettyä jonkinlaisen kontaktin perheen muihin jäseniin, mutta Aidan on se, jota tulemme jatkossa seuraamaan "sillä silmällä". Ei myöskään kannata unohtaa Adelea, sillä minulla on hänellekin juonikuvio hyvin vahvasti suunniteltuna. Alistair -parka on ainoa, joka menee, ainakin tässä vaiheessa suunnitelmaa, hieman siinä sivussa.

Tähän perään vielä pari kuvaa, kun hetken aikaa pohdin, että siirrynkö tarinassa alpha cc-tavaraan vai jatkanko maxis matchilla. Kuten kuvista näkyy, jälkimmäisellä mennään.

Osa 9

 

Elämämme oli tasaantunut joulun jälkeen, paitsi minun ja Travisin välillä. Meidän suhteemme oli lähtenyt lentoon ja pystyimme hädin tuskin pitämään näppejämme toisista irti. Minä jopa seurasin hänen testipelejään, ja se oli paljon se!

-Tämä ei vieläkään ole sillä tavalla vakaa kuin sen pitäisi,

Travis manaili ja minä yritin keskittyä hengittämiseen.

Yhtäkkiä ruoka alkoi pyrkiä ylöspäin ja kurkustani pääsi tukahtunut äännähdys.

-Onko kaikki hyvin,

Travis kysyi heti. Hengitin hetken ja sain pahan olon kuriin.

-On. Tuli vain hetkellinen paha olo.

-Oletko sinä raskaana,

Travis kysyi terävästi.

-Raskaana? E..en.

Laskin äkkiä viikkoja enkä ainakaan vielä ollut myöhässä.

Vähän ajan päästä mennessäni pesulle syy pahoinvointiin selvisi. Olin sairaana. En oikein tiennyt tunsinko pettymystä vai helpotusta asian johdosta.

Myöhemmin pahoinvointi palasi ja oli entistä voimakkaampaa. Jouduin juoksemaan vessaan oksentamaan ja olin helpottunut, että kukaan ei silloin ollut kotona.

Varmuuden vuoksi päätin tehdä raskaustestin.

Se oli positiivinen.

Travis istui sinä iltana syömässä ja näytti niin täydellisen tyyneltä. Kohta hän ei olisi. Virnistin äkkiä itsekseni. Sitä ei nimittäin tapahtunut kovin usein, että sain hänet pois tolaltaan, mutta tämä uutinen... Ai että!

Aika tuntui kuluvan kuin siivillä. Pojat oppivat aivan yhtäkkiä uimaan.

Molemmat olivat meressä kuin kotonaan. Jos joku pelkäsi, se olin minä. Näin kauhukuvia haihyökkäyksistä ja hukkumisista ja sain tehdä kaikkeni, että en olisi käskenyt heitä merestä pois. En voinut kuitenkaan tartuttaa omia pelkojani heihin.

Travisin riemuksi opettelin pelaamaan ja koko perhe nauroi, kun kyseenalaisempi sanavarastoni pääsi valloilleen pelien myötä.

Travis aikuistui ja sen kunniaksi leivoin hänelle kauniin kakun.

Pojat opettelivat pyöräilemään...

... ja minä opettelin neulomisen saloja. Se oli paljon vaikeampaa, kuin miltä se näytti.

Söimme usein erilaisia kala- ja äyriäisruokia, sillä jostain syystä ne maistuivat minulle raskausaikana parhaiten. Täällä kaikki ruokiin liittyvät ainekset olivat myös äärimmäisen tuoreita.

-Katso, tähdenlento. Nyt voit toivoa,

Travis sanoi.

-Minä toivon..

-Ei, et saa sanoa sitä ääneen!

Aloin nauraa. Niin, minä toivoin, että saisimme elää onnellisina ja rauhallisina täällä Sulanissa. Elämä oli niin hyvää ja leppoisaa. Olimme tottuneet vuosien mittaan tähän lämpöön loistavasti ja vilun väreet menivät selkäpiitäni pitkin, kun muistelin Evergreen Harbourin hyisiä merituulia. Sen pidemmälle minun oli nykyään jo vaikea muistaa.

Raskauteni kukoisti ja tiesimme jo, että olimme saamassa tyttären.

Äitiysvapaani alkoi ja otin aamuisin pitkiä kylpyjä.

Hoidin puutarhaamme, joka nykyään suorastaan kukoisti.

Meidän elämämme oli täydellistä.

Onnemme täydentyi tyttäremme Adelen myötä. Vaikka Travis oli aina ollutkin pojille isä, oli tämä tietysti hänelle aivan erilaista, kaikesta huolimatta. Me nukuimme onnellisen tietämättöminä siitä, että päivämme paratiisissa olivat luetut.

**********

Tämä on viimeinen osa Sulanilta, kuten tekstistä saattoi jo vähän arvellakin. Lukijat toki tietävät, että jotain tekemistä tällä on Lotharioiden kanssa, mutta mitä tapahtuu. 

Seuraavassa osassa otamme pienen aikahypyn.