Osa 6

 

Olimme molemmat hieman häkeltyneitä löytäessämme itsemme Sulanilta. Fyysinen välimatka menneisyyteen oli niin iso, että monet asiat alkoivat tuntua epätodellisilta. Pojat olivat päivähoidossa ja me istuimme alas keskustelemaan tulevaisuudesta. Kumpikaan ei oikein tiennyt miten aloittaa.

-Minä en jotenkin ole vielä sisäistänyt sitä, että me asumme nyt täällä,

Travis vihdoin sanoi.

-Et ole ainoa,

huokaisin, mutta en ollut varma oliko kyse ilosta vai surusta vai ei niistä kummastakaan. Olimme lähentyneet poikien myötä ja yhteinen pakomatkamme oli hitsannut meidät tiimiksi.

-Oletko sinä pahoillasi siitä, että olemme nyt täällä,

Travis kysyi.

Olin hetken hiljaa.

-Rehellisesti: kyllä ja en. Ei tähän ole yksinkertaista vastausta. Meillä oli hyvä elämä Evergreen Harbourissa. Molemmilla oli työt, ystävät, harrastukset....

Ääneni haipui.

-Perhe.

Travis sanoi sen sanan, jota en kyennyt itse muodostamaan kieleltäni. 

-Kyllä. Meillä oli perhe.

-Keira, meillä on perhe. Se ei ole muuttunut mihinkään eikä se muutu.

Seuraavassa hetkessä hän oli edessäni polvillaan ja minä kimposin penkistä ylös. En kuullut sanaakaan kosinnasta, näin vain hänen katseensa, näin käden, joka ojensi sormusta.

-Hyvänen aika Travis. Milloin sinä tämän ostit?

-Kävin paikallisessa antiikkiliikkeessä. Keira, olen valmis tekemään tästä yksiköstä todellisen perheen. Se tuo meille molemmille turvaa. Meistä kumpikin tarvitsee sitä. Varmuutta. Me olemme hyvä tiimi.

Nielaisin ja yritin saada suutani kostumaan. Se oli kuivunut hänen sanojensa aikana.

-Niin,

sain vihdoin vaimeasti ulos ja jatkoin:

-Me olemme hyvä tiimi.

Niin me menimme kaikessa hiljaisuudessa naimisiin ja aloimme elää elämäämme Sulanilla. Olimme yhtä mieltä siitä, että poikien kannalta olisi helpompaa, kun olisimme heille äiti ja isä.

Aidan ja Alistair alkaisivat kohta ymmärtää asioita. He olivat jättämässä taaperovuodet taakseen. Oli suorastaan taivaallista kasvattaa lapsia tässä ympäristössä. Lämmintä oli aina, kukat tuoksuivat huumaavasti, hiekka tuntui hyvältä jalkojen alla.

Talo oli pienehkö ja suunnittelimme, että rakennuttaisimme siihen toisen kerroksen piakkoin. Ruokapöytä ei mahtunut seinien sisäpuolelle, mutta se ei haitannut mitään, sillä terassilla syöminen oli aivan ylitsepääsemättömän ihanaa! Linnut lauloivat, meren mainingit löivät laiskasti rantaan ja tuoksut olivat hurmaavia.

Poikien syntymäpäivä tuli ja meni ja he saivat toiseen makuuhuoneeseen kerrossängyn. Pääsimme onneksi Sulanille töihin molemmat. Travisin työnurkkaus oli eteisessä. Ei ideaali tilanne, mutta tilaa ei ollut.

Sovimme myös keittiön remontoinnista. Tasotilaa oli kyllä nätisti, mutta kaapistot olivat jo hapertuneet osittain kosteuden seurauksena.

Olohuoneen avoimista ikkunoista leyhähteli leppeä merituuli ja sen mukana talossa tuoksui paitsi kukat, myös suola.

Kaiken vihdoin asettuessa aloin rakentaa meille puutarhaa. En oikeastaan tiennyt kauhean paljon istuttamisesta ja kasvien oikeaoppisesta hoidosta, mutta onneksi netistä löysi kätevästi kaikenlaista tietoa.

Mahduimme kotiimme juuri ja juuri, mutta kaipasimme tilaa lisää. Meidän avioliittomme odotti vielä varsinaista täyttymystään, sillä etenimme hiljaksiin, toisiimme tutustuen. Meillä ei ollut kiire minnekään.

Pojat pärjäsivät koulussa yllättävän hyvin. He oppivat paikallisten kielen nopeasti muiden lasten kanssa touhutessaan.

Aidan oli pojista ulospäinsuuntautuneempi, mutta herkempi.

Alistair taas oli enemmän seuraaja, mutta muutoin luonteeltaan rohkeampi. En voinut olla miettimättä millaisia nuorukaisia heistä aikanaan kasvaisi.

**********

Perhe on nyt siis Sulanilla ja Sinead alkaa ensimmäistä kertaa vanhempiensa kuoleman jälkeen tuntea olonsa turvalliseksi, kutakuinkin. Fyysinen välimatka myös Tartosaan on valtava, joten on äärimmäisen epätodennäköistä, että Lotharioiden perhe löytää heidät.

Osa 5

Tässä osassa mennään eteenpäin vauhdilla, sillä kaksoset syntyvät ja voin kertoa, että vaikka heitä oli hoitamassa kaksi aikuista, niin pelillisesti siinä oli täysi työ. Niinpä kuvien ottaminen oli aika hyödytöntä, sillä koko ajan jonkun tarpeet olivat punaisella ja pelatessa aika meni siihen, että sai simit pidettyä hengissä.

**********

Olin viimeisilläni raskaana, kun vihdoin pääsimme muuttamaan upouuteen rivitaloon.

Olohuoneeseen Travis oli saanut valita huonekalut, sillä ihan suoraan sanottuna minua ei olisi voinut vähemmän kiinnostaa. Painin opiskelujen ja raskausväsymyksen välimaastossa, joten kaikki aikani meni itseni koossa pitämiseen.

Talossa oli onneksi joitain kiintokalusteita, kuten eteisen kaapistot.

Takapihalla oli pieni uima-allas ja Travis oli löytänyt sinne aurinkotuoleja. En kuitenkaan nähnyt niiden käyttöä missään lähitulevaisuudessa.

Kellarissa oli Travisin oma, pieni asuintila. Ainoastaan makuuhuone oli sisustettu. 

Keskikerroksessa olivat keittiö ja olohuone.

Ylimmässä kerroksessa oli kolme makuuhuonetta, joista yhteen oli laitettu Travisin työhuone. Olimme yhdessä todenneet, että oli parempi, mitä lähempänä kaksosia hän työskentelisi kotona ollessaan, sillä emme tienneet yhtään, miten vaativia pienokaisia oli tulossa ja oliko tulevista ajoista tulossa kuinka raskaita. Onneksi emme tienneet.

Kaksoset syntyivät normaalilla alatiesynnytyksellä sairaalassa.

He saivat nimekseen Aidan ja Alistair.

Evergreen Harbourin kaupunki asuntomme ulkopuolella muuttui hurjaa vauhtia, mutta meidän elämämme oli tiukasti asunnon seinien sisäpuolella. Pojat olivat äärimmäisen vaativia.

Kaikesta huolimatta sain kuin sainkin yliopiston suoritettua ajallaan ja vielä parhain mahdollisin arvosanoin. Oli se sen arvoista, mutta en tekisi uudestaan, vastasin opettajien kysymykseen.

Syntymäpäivänikin tulivat ja menivät ja minusta tuli vihdoin laillisesti aikuinen. Aikuistunuthan olin viimeistään silloin, kun tajusin olevani raskaana. Sitä edeltävän ajan katsoin olleeni lapsi, joka ei ymmärtänyt mistään mitään ja kaikkein vähiten omien tekojensa seurauksista.

Hain ja pääsin Evergreen Harbourin oikeustaloon tuomariksi nuorimpana tuomarina ikinä.

Pojat kasvoivat ja heidän eronsa alkoivat näkyä selkeämmin. Aidanin hiukset olivat mustat ja Alistairin vaaleat.

( Mä en tiennyt, että vauvakaksoset "juttelee" toisilleen, kun kehdot on vierekkäin! Nyt tiedän. )

Vihdoin elämämme alkoi suuntautua myös seinien ulkopuolelle ja minkälainen ulkopuoli se olikaan! Evergreen Harbourin satama-alue oli todella kaunistunut!

Ruosteinen säiliöaluekin näytti tätä nykyä suorastaan häikäisevän kauniilta.

Elämä kulki työn ja asunnon väliä ja vuodet vierivät tasaista tahtia eteenpäin. Aidan ja Alistair kasvoivat ja olivat iloisia pieniä taaperoita.

Sinä päivänä me olimme normaaleissa puuhissa perheen kesken. Minä opetin Alistarille numeroita korteista.

Aidan etsi seuraa Travisista. Ovikello soi.

Oven takana oli Paolo Lothario! Onneksi meillä oli turvakamera emmekä kohdanneet häntä kasvoista kasvoihin. Minä koppasin Alistarin syliini, Travis Aidanin ja pakenimme kellaritilojen kautta takapihalle ja sieltä ensimmäiseen laivaan, joka vastaamme tuli. Meidän koko elämämme jäi taaksemme. Sinne jäi kaunis koti, jota vasta olimme ehtineet alkaa sisustaa. Jäi kaunis Evergreen Harbour, työ, työkaverit. Kaikkein tärkeintä kuitenkin oli, että me olimme elossa.

**********

Oli pieni järkytys saada Donin isä Sineadin perheen oven taakse. Tästä kuitenkin alkoi tarinassa seuraava vaihe.

Minne on matkalla laiva, jonne Sinead, Travis ja pojat pelastautuivat?

Osa 4

 

Koska edellinen äänestys oli mennyt niin hyvin, niin päätin jatkaa samalla linjalla. Evergreen Harbour oli kaikkea muuta paitsi ikivihreä, ellei ikivihreäksi laskenut ruosteenraiskaamaa säiliöaluetta. 

Opintoni olivat taas alkaneet ja välikohtaus San Myshunossa oli unohdettu. Melkein. Vartaloni muisti vielä ja kärsin omituisista kivuista. Sellaista kai se oli neitsyyden menetyksen jälkeen, pohdin, sillä minulla ei ollut ketään, keneltä kysyä. Voi miten kaipasinkaan äitiäni tällä hetkellä!

Minun oli tehnyt aivan valtavasti mieli kalaa, joten olin tuhlannut siihen vähistä rahoistani melkoisen siivun. Onneksi tästä lohesta oli tulossa monen päivän ateriat, sillä muuten olisin vararikossa. Joutuisin joka tapauksessa venyttämään simoleoneja ja farkkujeni tiukkuudesta päätellen se ei olisi huono asia. Uusia, isompia vaatteita minulla ei todellakaan ollut vara ostaa.

Lohi maistui herkulliselta ja mietin ihmeissäni, että miksi en aiemmin ollut muka pitänyt kalasta. Sehän oli suorastaan jumalaista. Sitten ajatus jysähti päähäni. Laskin haarukan varovasti, käsi täristen, ja aloin laskea. Nielaisin vaivalloisesti. Lohi tuoksui edelleen herkulliselta, mutta vatsalaukkuni sisältö pyrki ulos. Olin myöhässä. Paljon.

Tähän samaan hetkeen sain sähköpostissa ilmoituksen, että Ikivihreä satama oli nyt entistäkin vihreämpi, sillä istutustyöt oli saatu loppuun ja uusi suunnitelma oli käynnissä Evergreen Harbourin parantamiseksi.

Viikon lopulla odottelin Travista vierailulle ja siinä odotellessani siivoilin. Minua pelotti, mutta pelostani huolimatta asia oli otettava puheeksi suojelijani kanssa. En vielä yhtään tiennyt miten sen tekisin.

-Ennen kuin sä sanot yhtään mitään, niin mun on kerrottava jotakin.

-Keira...

Travis aloitti ja arvasin, että sieltä olisi taas tulossa nuhtelua puhetavastani.

-Mä oon raskaana,

möläytin suoraan.

-Mitä?!

Travis järkyttyi silminnähden. Sitten tuli seuraava kysymys:

-Miten?

-Travis -pieni, eikö sun äitis kertonut sulle kukista ja mehiläisistä?

Hän sulki silmänsä ja näin, että häntä ärsytti. Ulos tuli syvä hengitys ja sen myötä hänen silmänsä avautuivat. Katse oli lempeä.

-Keira, tiedät kyllä varsin hyvin mitä minä tarkoitan. Missä, miten, kuka? Jos saan arvata, niin San Myshunossa.

Nyt huokaisin vuorostani minä, mutta hengähdykseni ei ollut tasainen. Se tärisi. Ei ollut muuta vaihtoehtoa, kuin kertoa kaikki.

-Keira, taivaan tähden! Miten sinä saatoit olla niin edesvastuuton?! Kaikista maailman miehistä sinä olet raskaana nuorukaiselle, jonka isä murhasi sinun vanhempasi!

Travis ei ollut koskaan aiemmin huutanut minulle, mutta annoin sen anteeksi, sillä hän oli silminnähden pelästynyt.

-No, näin nyt kävi ja olen pahoillani.

Sen jälkeen istuimme hetken aikaa hiljaisuudessa.

-Mitä tästä eteenpäin,

kysyin varovaisesti. Ääneni kuulosti aivan pienen lapsen ääneltä omissa korvissani ja tietyllä tapaa tunsinkin itseni sillä hetkellä lapseksi, joka odotti aikuisen tekevän päätöksiä puolestani.

-Sinulla on tasan kaksi vaihtoehtoa: abortti tai synnytys. Jos päätät synnyttää, niin voit harkita lasten antamista adoptioon, mutta se on riski. Iso riski. Jos Lotharion perhe ikinä saa tietää sinun synnyttäneen heille jälkeläisiä ja antaneen heidät eteenpäin, ainoastaan sinä et kuole, vaan myös heidän perheensä. Jos heillä on muita lapsia, niin todennäköisesti hekin kuolevat.

-Travis,

kuiskasin kauhuissani.

-Keira, olen pahoillani, mutta minun on pakko olla nyt suora. En aio sanoa, mitä sinun pitää tehdä, mutta faktat ovat tässä.

-En ikinä kykenisi aborttiin.

Päätös oli tullut sillä hetkellä, kun Travis alkoi sanella vaihtoehtojani.

-Niin minä arvelinkin. 

-Minä olen luvannut suojella sinua, joten se lupaus pitää. En sano, etteikö minua pelota. Totta hemmetissä pelottaa. Sinä et kuitenkaan selviä tästä yksin. 

Travis huokaisi syvään ja jatkoi:

-Minä alan etsiä meille isompaa asuntoa.

-Meille?

-Sinä tarvitset apua, kun lapsi syntyy. Yliopistoa et jätä kesken tämän takia.

Keskustelimme pitkälle yöhön lähitulevaisuudesta ja olin helpottunut. Pelkoni oli ollut, että Travis hylkää minut, joudun lopettamaan yliopiston ja asun pian kadulla pienen lapsen kanssa. Keskustelujen aikana oli käynyt selväksi, että näin ei tapahdu. Travisin mieli oli looginen, ratkaisukeskeinen. Hän tutki läppäristäni vaihtoehtoja ja löysi tiedon, että satamaan oltiin rakentamassa vuokrarivitaloa ja asuntoihin etsittiin jo vuokralaisia. Talo toimitettaisiin elementteinä, joten se olisi paikoillaan varsin pian. Travis laittoi saman tien hakemuksen puolestamme ja koska raskaus mainittiin tässä ensimmäisen kerran, hän varasi ajan minulle myös neuvolaan. Tarvitsisimme todistuksen raskaudestani.

Neuvolapäivänä olin hermostunut. Vatsani oli jo pyrkimässä ulospäin ja mietin, että mistä ihmeestä löytäisin rahat tuleviin vaatetarpeisiin. Puhumattakaan kaikista muista tarpeista, joita en osannut tässä vaiheessa edes nimetä!

Suihkussa ollessani muistin, että kaapissani oli yksi puolihame, jonka äiti oli välttämättä halunnut ostaa minulle, vaikka itse en kyseisestä vaatteesta ollut pitänytkään. Se riittäisi kuitenkin tähän alkuun, sillä totuus oli, että farkut eivät enää mahtuisi kiinni.

Neuvolan jälkeen olin vielä enemmän kauhuissani. Ultrassa oli näkynyt kaksoset. Kaksoset! Eikö yksi lapsi olisi mitenkään riittänyt?! Siinäkin oli yksi liikaa! Tämä oli juuri minun tuuriani.

Vatsalaukun nesteet pyrkivät taas ulospäin, kun kauhu sivalteli läpi vartaloni. Kaksoset. Mieleni teki itkeä, mutta kyyneltäkään ei tullut silmistäni ulos.

Istuin alas ja avasin television. Siellä näytettiin mielenosoitusta Tartosan yliopistolta järjestäytynyttä rikollisuutta vastaan. Selostaja kertoi, että asiat olivat viime aikoina riistäytyneet käsistä. Minä arvasin miksi. Paolo Lothario oli muuttanut takaisin kaupunkiin isänsä kuoleman jälkeen ja aivan ilmiselvästi hän oli tarttunut toimeen tosissaan. Ensimmäisen kerran silmäni todella avautuivat, mitä pidemmälle uutinen eteni ja mitä perusteellisemmin asioista kerrottiin. Ja tuohon sukuun minä olin synnyttämässä aviottomat kaksoset.

**********

Voi kyllä! Sinead todellakin on raskaana ja odottaa kaksosia. Onneksi hänellä on elämässään toimen mies Travis auttelemassa. Sen verran sisukas Sinead on, että kyllä hän varmasti selviäisi yksinkin. Nyt hänen ei tarvitse. Tulevaisuudesta on kuitenkin tulossa erittäin mielenkiintoinen ja peli järjesti itselle tässä mahdollisuuksia vaikka ja mihin.